»Minkätähden olette niin kärkäs kuolemaan?» huudahti Rosamund epätoivoisesti.
»Enhän ole», vastasi Oliver nopeasti sopeutuen tavanomaiseen sävyynsä. »Kuolema se on kärkäs saamaan minut käsiinsä. Joka tapauksessa kohtaan sen pelkäämättä ja valittamatta. Otan sen vastaan niinkuin meidän kaikkien täytyy ottaa vastaan se, mikä on välttämätöntä — kohtalon kädestä tulevat antimet. Ja minua rohkaisee — melkeinpä ilahduttaakin — lempeä anteeksiantonne.»
Rosamund nousi äkkiä, tarttui Oliverin käsivarteen, seisoi aivan hänen vieressään ja katsoi häntä silmiin.
»Meidän tulee molempien antaa toisillemme anteeksi, sinun ja minun, Oliver», sanoi hän. »Ja koska anteeksianto poistaa kaikki, niin… niin lakatkoon nyt olemasta kaikki se, mikä on meitä viimeksikuluneina viitenä vuotena toisistamme erottanut.»
Oliver silmäili henkeään pidättäen hänen kalpeita, jännittyneitä kasvojansa.
»Emmekö voi siirtyä takaisin viiden vuoden päähän? Emmekö voi palata siihen, missä olimme kerran Godolphinin kartanossa toisemme kohdatessamme?»
Oliverin kasvoihin äkkiä syttynyt valo sammui hitaasti harmaan ja epämääräisen ilmeen tieltä. Hänen katsettaan himmensi suru ja epätoivo.
»Sen, joka on erehtynyt, täytyy jäädä erehdykseensä — ja samoin häntä seuraavien jälkipolvien. Mikään paluu ei ole mahdollinen. Menneisyyden portit ovat meiltä iäksi suljetut.»
»Niinpä emme niistä huoli. Käännymme pois tuosta menneisyydestä, sinä ja minä, lähdemme jälleen yhdessä matkaan ja korvaamme siten toisillemme, mitä mielettömyytemme on rikkonut noina menneinä vuosina.
Oliver laski kätensä hänen olkapäilleen pitäen häntä siten käsivarren mitan päässä itsestään ja katsellen häntä hellästi.