»Rakkahin nainen!» kuiskasi hän raskaasti huoaten. »Hyvä Jumala! kuinka onnelliset olisimmekaan olleet, ellei olisi tullut sellainen ilkeä sattuma…» Hän vaikeni äkkiä. Hänen kätensä valahtivat alas, ja hän kääntyi syrjittäin puhuen ja käyttäytyen nyt melkein jurosti. »Käyn tässä hempeätunteiseksi. Herkkä säälisi on saanut mieleni niin helläksi, että olin vähällä puhua rakkaudesta — ja mitä se minulle kuuluu? Rakkaus on elämän asia, rakkaus on elämää; minä sitävastoin… sinua tervehtii kuolemaan menevä!»
»Ei, ei, ei!» Rosamund tarttui jälleen hänen käsivarteensa silmissä hurja ilme.
»Liian myöhäistä», vastasi Oliver. »Ei ole olemassa siltaa sen kuilun yli, jonka olen itselleni kaivanut. Minun täytyy astua siihen niin tyynin mielin kuin Jumala suo.»
»Niinpä tahdon astua siihen kerallasi!» huudahti Rosamund äkillisen hurmioisen kiihtymyksen tilassa. »Olemmehan ainakin vihdoin yhdessä.»
»Tämä on juhannusyön haavetta!» virkkoi Oliver, mutta hänen kärsimättömyyteensäkin sisältyi ilmeistä hellyyttä. Hän silitti kultakutrista päätä, joka lepäsi hänen rinnallaan. »Mitä hyötyä minulla olisi siitä?» kysyi hän. »Tahdotko katkeroittaa viimeisen hetkeni — riistää kuolemastani sen koko loiston? Ei, Rosamund, sinä voit palvella minua paljon paremmin, jos jäät elämään. Palaa Englantiin ja tee siellä tiettäväksi totuus, jonka olet kuullut. Koeta sinä puhdistaa kunniani siihen heitetystä tahrasta kertomalla totuudenmukaisesti, mitkä seikat saivat minut häpeällisesti kääntymään uskonluopioksi ja merisissiksi.» Samassa hän astui askelen taaksepäin. »Kuule! Mitä tapahtuukaan?»
Ulkoa oli kajahtanut huuto: »Jalkeille! Aseisiin! Aseisiin! Hoi!
Balaak! Balaak!»
»Hetki on tullut», sanoi Oliver, kääntyi äkkiä, juoksi ovelle ja siirsi verhon syrjään.
Kahdeskolmatta luku.
ANTAUTUMINEN.
Unenhorroksessa olevien orjien rivien välitse johtavaa käytävää kuului joku nopeasti juoksevan. Ali, joka oli auringonlaskusta saakka ollut Larocquen sijassa kukkulalla, hyppäsi äkkiä peräkannelle yhä huutaen: