»Päällikkö! Päällikkö! Herra! Jalkeille, muuten joudumme vangeiksi!»
Kaikkialta aluksesta kuului hälinää miesten herätessä. Keulan puolella kuului joku äänekkäästi huutavan. Sitten työnnettiin katoksen verho äkkiä syrjään ja näkyviin tuli itse Asad, Marzak hänen vieressään.
Ylähangan puolelta saapuivat yhtä sukkelasti Bisken ja Othmani ja keskikannelta Vigitello, Jasper — vereksin uskonluopio — ja joukko säikähtyneitä sissejä.
»Mitä nyt?» kysyi pašša.
Ali kertoi uutisensa yhteen hengenvetoon. »Vieras alus on nostanut ankkurinsa. Se lähtee ulos lahdesta.»
Asad tarttui partaansa, katse synkkänä. »Mitä se merkinneekään? Ovatko he voineet saada tiedon täälläolostamme?»
»Minkätähden se muuten nostaisi ankkurinsa yösydännä?» virkkoi Bisken.
»Minkätähden tosiaankaan?»toisti Asad kääntyen sitten Oliverin puoleen, joka seisoi perähytin ovella. »Mitä sanot sinä, Sakr-el-Bahr?»
Sakr-el-Bahr astui eteenpäin ja kohautti hartioitaan. »Mitäpä sanoisin? Mitä tässä tekisimme?» kysyi hän. »Me voimme vain odottaa. Jos he tietävät, että olemme täällä, olemme sievästi satimessa ja saamme surmamme kaikin tänä yönä.»
Hänen äänensä oli jääkylmä, melkein ylenkatseellinen. Se herätti useissa pelkoa ja Marzakissa kerrassaan kauhua.