Mutta jos sir John oli siten saatu kääntymään puolueettomalle kannalle, master Peterin viha ei lauhtunut vähääkään; se pikemmin lisääntyi päivä päivältä, ja tulipa sen kiihtäjäksi vielä eräs seikka, jota sir Oliver ei aavistanutkaan.
Hän tiesi veljensä Lionelin ratsastavan melkein joka päivä Malpasiin ja tiesi noiden alinomaisten retkien tarkoituksen. Hän tiesi erään naishenkilön pitävän siellä eräänlaista hovia Truron, Penryn ja Helstonin maalaisteikareille ja tiesi jotakin siitä huonosta maineesta, joka oli kaupungissa häneen liittynyt — maineesta, joka oli ollut hänen maaseudulle-vetäytymisensä syynä. Sir Oliver kertoi veljelleen eräitä naishenkilöä koskevia selviä ja rumia tosiasioita varoittaen häntä, ja tässä tilaisuudessa veljekset olivat ensi kerran erittäin lähellä joutua riitaan.
Sir Oliver ei myöhemmin asiasta enää puhunut. Hän tiesi Lionelissa voivan huolettomuutensa ohella ilmetä itsepintaisuutta ja tunsi ihmisluontoa niin hyvin, että tiesi asiaan puuttumisen varmaan rikkovan hänen ja veljen väliset hyvät suhteet vähimmässäkään määrässä saavuttamatta todellista tarkoitustansa. Niinpä sir Oliver kohautti alistuneesti hartioitaan ja säilytti mielenrauhansa.
Hän jätti asian sille kannalle eikä enää milloinkaan puhunut Malpasista enempää kuin siellä asustavasta sireenistäkään. Sillävälin syksy väistyi talven tieltä, ja sir Oliverilla ja Rosamundilla oli vähemmän tilaisuutta kohdata toisiaan myrskyisen sään vallitessa. Godolphinien kartanoon sir Oliver ei tahtonut lähteä, koska Rosamund oli ilmaissut vastakkaisen toivomuksensa, ja hän piti itsekin parhaana olla siellä käymättä, koska muuten saattoi joutua kiistaan master Peterin kanssa, joka oli häntä kieltänyt talossa käymästä. Näinä aikoina hän näki Peter Godolphinin vain harvoin, ja joskus toisensa kohdatessaan he kulkivat ohi erittäin kuivakiskoisesti tervehtien.
Sir Oliver oli aivan onnellinen, ja ihmiset huomasivat, kuinka lempeä oli hänen puheensa laatu ja kuinka paljon ystävällisemmiksi olivat muuttuneet hänen kasvonsa, jotka he olivat aina tottuneet näkemään kopeina ja juroina. Hän odotti tulevaa onneansa niin luottavaisena kuin kuolematon tulevaisuuttansa. Kohtalo vaati häneltä ainoastaan kärsivällisyyttä, ja hän suostui sellaiseen palvelukseen ilomielin, luottaen siihen, että korvaus tulisi aivan pian hänen omakseen. Vuosi oli tosiaankin kulumassa lopulleen, ja ennenkuin seuraava talvi ehtisi, olisi Penarrow'n kartanossa valtiatar. Tuo tuntui sir Oliverista yhtä välttämättömältä kuin vuodenaikojan vaihtuminen.
Mutta kaikesta ehdottomasta luottamuksesta, kaikesta sen luomasta kärsivällisyydestä ja onnentunteesta huolimatta oli hetkiä, joina hän tunsi jonkin uhkaavan tuhon epämääräistä aavistusta, jonkin kohtalon helmassa piilevän onnettomuuden salaista uumoilua. Jos hän yritti uhmata ahdistavaa tuntoansa, ilmaista sitä järjen kielellä, hän ei löytänyt ajatuksilleen minkäänlaista kiinnekohtaa, vaan johtui päättelemään, että hänen ahdistajanansa oli itse onnen ylenpalttisuus, joka toisinaan varoittaen painoi hänen sydäntänsä ikäänkuin sen iloista kohontaa estääkseen.
Viikko ennen joulua hänellä oli tilaisuus ratsastaa Helstoniin järjestämään jotakin vähäpätöistä asiaa. Rannikolla oli riehunut parina viime päivänä lumimyrsky, ja sir Oliver oli kyyhöttänyt suojissaan seudun sillä välin peittyessä lumiseen vaippaan. Neljäntenä päivänä rajuilma laantui, aurinko tuli näkyviin, taivas kirkastui pilvettömäksi, ja koko tienoo lepäsi aurinkoisen, häikäisevän valkeuden verhoamana. Sir Oliver käski satuloida ratsunsa ja lähti matkaan pitkin narskuvaa lumikenttää. Hän palasi jo varsin varhain iltapuolella, mutta parin peninkulman päähän Helstonista ehdittyään huomasi hevoselta pudonneen kengän. Hän astui satulasta ja asteli suitset käsivarrellaan Pendennis- ja Arwenack-kukkuloiden välisen laakson läpi, laulaen kulkiessaan.
Niin hän saapui Smithickiin ja pajan ovelle. Siinä seisoi joukko kalastajia ja maalaisia, joiden kokouspaikka se oli, kun ei lähistöllä ollut kapakkaa. Paitsi maalaismiehiä ja erästä matkustavaa kauppiasta oli läsnä Penrynin sielunpaimen sir Andrew Flack ja master Gregory Baine, eräs Truron seudun tuomareita. Molemmat olivat sir Oliverin hyviä tuttavia, ja hän jutteli hupaisesti heidän kanssaan odottaessaan hevostaan.
Koko asia oli erittäin ikävä, hevosenkengän putoamisesta tähän kohtaukseen saakka; sillä sir Oliverin siinä seisoessa ratsasti Arwenackin loivaa rinnettä alaspäin master Peter Godolphin.
Sir Andrew ja master Baine kertoivat myöhemmin, että master Peter näytti olleen juopottelemassa, niin punaiset olivat hänen kasvonsa, niin luonnottoman kirkkaat hänen silmänsä, kieli tahmea ja puhe ylen typerää. Varsin varmaan olikin niin laita. Makea Kanarian viini miellytti häntä samoinkuin John Killigrew'ta, ja hän oli ollut päivällisillä sir Johnin luona. Hän kuului niihin, jotka viini saa riitaisiksi — mikä merkitsee vain sitä, että viinin ollessa vaikuttamassa ja itsehillinnän puuttuessa hänen varsinainen luonnonlaatunsa pääsi esteettömästi ilmenemään. Sir Oliverin näkeminen oli omansa saamaan nuorukaisen pahan mielensä valtoihin, ja toisten herrasmiesten läsnäolo saattoi vielä asiaa edistää. Puolipäihtyneessä tilassa hän lienee muistanut, kuinka oli kerran lyönyt sir Oliveria ja kuinka viimeksimainittu oli nauraen sanonut, ettei kukaan sitä uskoisi.