Ehdittyään ryhmän luo hän kiristi ohjaksia niin äkkiä, että hevonen painui melkein istumaan kuin kissa; mutta ratsastaja pysyi silti satulassa. Sitten hän tuli tallaantunutta ja likaista lumitannerta pitkin sir Oliverin luo ja katsoa tuijotti häneen.
»Minä tulen Arwenackista», ilmoitti hän tarpeettomasti »Puhuimme siellä teistä.»
»Parempaa puheenaihetta ette olisi voineet keksiä», virkkoi sir Oliver hymyillen, joskin kiintein ja hieman säikähtynein katsein — vaikka ei suinkaan omasta puolestaan peloissaan.
»Olette oikeassa; teistä puhutaan yhä enemmän — teistä ja irstaasta isästänne.»
»Hyvä herra», vastasi sir Oliver, »olen jo kerran ennen valittanut äitinne ylen suurta varomattomuutta.»
Hän tuli lausuneeksi nuo sanat häntä vastaan singotun karkean solvauksen vuoksi, edessä olevien punoittavien ja ivallisten kasvojen aiheuttaman äkillisen sokean raivon vallassa. Mutta tuskin ne lausuttuaan hän jo niitä katui, sitä katkerammin, kun niitä tervehti maalaismiesten raikuva nauru. Sinä hetkenä hän olisi antanut puolet omaisuudestaan, jos olisi saanut ne peruutetuiksi.
Master Godolphinin kasvot olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi, ikäänkuin hän olisi riisunut naamion. Oltuaan punoittavat ne olivat nyt kalmankalpeat, silmät säihkyivät, ja suu värähteli. Niin hän tuijotti hetken vastustajaansa. Sitten hän nousi seisomaan jalustimissaan ja heilutti piiskaansa.
»Sinä koira!» huusi hän murahtaen ja nyyhkyttäen. »Sinä koira!» Ja ruoska viuhahti leikaten punaisen vanteen sir Oliverin tummiin kasvoihin.
Toiset — pappi, tuomari ja maalaismiehet — huudahtivat harmistuneina ja vihoissaan ja kiiruhtivat heidän väliinsä, sillä sir Oliver näytti kovin suuttuneelta, ja kaikki tiesivät, että häntä täytyi pelätä.
»Master Godolphin, saatte hävetä!» huusi pappi. »Jos tästä johtuu jotakin pahaa, minä todistan, kuinka karkeasti olette hyökännyt toisen kimppuun. Korjautukaa täältä pois!»