Hetkistä myöhemmin sammuivat peräkaiteen lyhdyt, samoin keskikannen partaalla riippuva, vieläpä perähytissäkin oleva, jonka puhalsi sammuksiin eräs hyttiin tunkeutunut paššan upseeri. Ainoastaan isossamastossa riippunut lyhty jätettiin kaiken varalta palamaan, mutta vedettiin alas kannelle ja peitettiin.
Niin verhoutui kaleeri pimeään, joka oli muutaman hetken musta ja taaja kuin sametti. Silmien siihen tottuessa pimeys kumminkin vähitellen oheni. Ihmiset ja esineet alkoivat jälleen hahmoutua kesäyön himmeässä, teräsharmaassa hohteessa.
Ensimmäisen levottoman hälinän tauottua merisissit toimivat tehtävissään hämmästyttävän tyynesti ja äänettömästi. Kukaan ei ajatellutkaan moittia paššaa tai Sakr-el-Bahria siitä, että olivat vasta vaaran hetkenä suostuneet noudattamaan sitä menettelyä, jota he kaikki olivat vaatineet heti kuultuaan vihollisen aluksen olevan läheisyydessä. He seisoivat kokassa leveällä taistelutasanteella, aina kolme miestä toistensa takana: eturivissä olivat jousimiehet, heidän takanaan miekkamiehet, joiden aseet välkkyivät kelmeinä pimeässä. Miehiä kerääntyi keskikannen kaiteen luo, ja toisia kiipesi isonmaston köysistöön. Perässä oli kummankin pienen tykin luona kolme tykkimiestä, joiden kasvoihin palavat sytyttimet loivat punervaa hohdetta.
Asad seisoi yhä paikallaan jakaen lyhyitä tuimia käskyjään, ja Sakr-el-Bahr nojasi hänen takanaan perähytin seinään, Rosamund vieressään. Sakr-el-Bahr havaitsi paššan tahallaan syrjäyttävän hänet määrätessään miehille tehtäviä.
Peränpitäjät kiipesivät komeroihinsa ja suuret perämelat narisivat kääntyessään. Asad lausui lyhyen käskyn, ja orjien riveissä syntyi liikettä heidän kumartuessaan eteenpäin kohottaakseen airot vaakasuoriksi. Niin kului tuokio, sitten kajahti uusi käsky, piiska paukahti varoittavasti, ja gong-gongi alkoi lyödä tahtia. Orjat ponnistivat, airot narahtivat, ja iso kaleeri kiiti eteenpäin kohti poukaman suuta.
Laivamiehet juoksivat käytävällä edestakaisin iskien tuimasti piiskoillaan saadakseen orjat ponnistamaan voimiansa äärimmilleen. Aluksen vauhti kiihtyi. Häämöttävä rantavuori liukui ohi. Poukaman suu näytti laajenevan heidän sitä lähetessään. Ulompana levisi rasvatyynen meren tumma teräksenkarvainen pinta.
Rosamund voi tuskin hengittää, niin kiihkeä oli hänen jännityksensä. Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin käsivarrelle. »Ehdimmekö siis kumminkin pakoon?» kysyi hän kuiskaten vapisevin äänin.
»Toivon hartaasti, ettemme ehdi», vastasi Oliver hiljaa. »Mutta tätä temppua minä pelkäsin. Katso!» lisäsi hän samassa viitaten ulapalle päin.
Kaleeri oli ehtinyt ulos poukamasta, ja yht'äkkiä oli heidän näkyvissään englantilainen alus, jossa vilkkui useita valoja ja joka liikkui kaapelivälin päässä heistä alihangan puolella.
»Parempi vauhti!» kuului Asadin käskevä ääni. »Soutakaa henkenne edestä, te uskottomat koirat! Pieskää niiden selkiä ruoskillanne, miehet! Kiskokoot airojansa täydellä väellä, ja nuo eivät milloinkaan meitä saavuta.»