Samassa soutu taukosi. Orjat, merisissit, upseerit ja itse Asadkin, kaikki seisoivat kuin ukkosen iskeminä tuijotellen tuohon julmaan hahmoon, joka lyhdyn valaisemana uhkasi syöstä heidät perikatoon. Joidenkin mieleen lienee johtunut heittäytyä heti hänen kimppuunsa, mutta heitä pidätti pelko, että hän tuiskaisi viipymättä tulen ruutiin siten toimittaen heidät kaikki toiseen maailmaan.
Vihdoin Asad puhutteli häntä, ääni puolittain raivon tukehduttamana.
»Iskeköön Allah sinut kuoliaaksi! Oletko pirun riivaama?»
Marzak, joka seisoi isänsä vieressä, asetti nuolen sieppaamaansa jouseen. »Mitä siinä seisotte ja tuijotatte?» huusi hän. »Iskekää hänet kuoliaaksi, te siellä!» Vielä puhuessaan hän kohotti jousensa. Mutta hänen isänsä esti häntä, hyvin ymmärtäen, mikä muuten olisi seurauksena.
»Jos kukaan astuu askelenkaan minua kohti», lausui Sakr-el-Bahr tyynesti, »niin lyhty putoo suoraan ruutitynnöriin. Ja jos sinä, Marzak tai joku muu minut surmaa, tapahtuu samoin ihan itsestään. Varokaa, ellette tahdo välttämättä päästä Profeetan paratiisiin.»
»Kuule, Sakr-el-Bahr!» huusi Asad, jonka ääneen oli nyt tullut vihaisen sävyn sijaan aneleva. Hän ojensi kätensä kohti päällikköä, jonka oli jo tuominnut tuhon omaksi ajatuksissaan ja sydämessään, »Sakr-el-Bahr, minä vannotan sinua sen leivän ja suolan nimessä, jota olemme yhdessä nauttineet: palaa järkiisi, poikani.»
»Minä olen täysin järjissäni», kuului vastaus, »ja koska on niin laita, en aio suostua siihen kohtaloon, joka minua Algierissa odottaa — muistaen samaista leipää ja suolaa. En aio lähteä takaisin kanssasi joutuakseni hirtetyksi tai jälleen kaleeriorjana raatamaan.»
»Entä jos vannon sinulle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan?»
»Sinä rikot valasi. En luottaisi sinuun missään tapauksessa nyt, Asad. Sinä olet houkkioksi havaittu ja minä en ole eläessäni havainnut houkkiota hyväksi enkä ole luottanut kuin yhteen ainoaan — ja hänkin petti minut. Eilen keskustelin kanssasi, osoitin sinulle, kuinka on viisainta menetellä ja soin sinulle siihen tilaisuutta. Vähäisestä uhrista olisit voinut saada minut haltuusi ja hirttää minut miten mielit. Minä tarjosin sinulle oman henkeni, ja vaikka sen tiesit, et kumminkaan tietänyt, että minäkin sen tiesin.» Hän nauroi. »Huomaatko nyt, millainen houkkio olet? Ahneutesi on sinut tuhonnut. Kätesi yrittivät siepata enemmän kuin niihin mahtui. Nyt näet seurauksen. Se tulee tuossa hitaasti, mutta varmasti lähenevässä aluksessa.»
Jokainen sana painui Asadin mieleen liian myöhään sitä valaisten. Hän väänteli käsiään raivon ja epätoivon vallassa. Miehistö seisoi kauhistuneena ja äänetönnä uskaltamatta liikahtaakaan, jotteivät jouduttaisi loppuansa.
»Mainitse oma hintasi», huusi pašša vihdoin, »ja minä vannon sinulle profeetan parran nimessä, että se sinulle suoritetaan.»