»Hänen täytyy. Se koskee hänen kunniaansa. Sopimukseni ehtoihin kuului, ettei ketään muuta kaleerissa olevaa saanut hätyyttää.»
»Mutta minä surmasin master Lionelin.»
»Totta kyllä — mutta se tapahtui kahakassa ennen sopimuksentekoa. Sir John antoi minulle sanansa, ja sir John pitää sen, kunhan selitän hänelle, että hänen kunniansa sitä vaatii.»
Laivurin mieli keventyi melkoisesti — siitä katosi tumma kuolevan varjo. Ja sopiipa pelätä, että sen keralla hävisi hänen epätoivoinen katumuksensakin. Hän ei ainakaan enää puhunut kadotuksesta eikä enää välittänyt siitä, mitä sir Oliver ajatteli kuolemanjälkeisestä elämästä. Hän lienee aivan oikein otaksunut, että sir Oliverin usko oli sir Oliverin asia ja että jos se sattuisi olemaan väärä, ei ollut hänen, master Leigh'n asia käydä sitä korjaamaan. Omasta puolestaan hän arveli kuolemaanvalmistumisen voivan jäädä toisiin aikoihin, kunnes asia kävisi välttämättömämmäksi.
Sitten kapteeni paneutui pitkäkseen ja yritti nukkua, vaikka päänpakotus osoittautuikin vaikeutta tuottavaksi. Kun uneen pääseminen oli mahdotonta, hänen teki vähän ajan kuluttua mieli jälleen keskustella, mutta kumppanin tasainen hengittely osoitti hänelle sir Oliverin sillävälin nukahtaneen.
Tuo seikka hämmästytti ja loukkasi laivuria. Hän ei kyennyt mitenkään käsittämään, kuinka henkilö, joka oli elänyt niinkuin sir Oliver, ollut uskonluopio ja pakana, voi nukkua rauhallisesti tietäen, että joutuisi aamun valjettua hirsipuuhun. Laivurissa myöhään herännyt kristillinen into yllytti häntä herättämään nukkujaa, jotta hän viettäisi jäljelläolevan lyhyen ajan valmistautuen kuolemaan. Toisaalta kehoitti inhimillinen sääli jättämään miehen unohduksen suomaan lepoon.
Asiaa harkitessaan laivuri tunsi mieltään syvästi liikuttavan sen seikan, että sir Oliver oli sellaisena hetkenä voinut ajatella häntä ja hänen kohtaloansa luvaten tehdä mitä voi pelastaakseen hänet hirsipuusta. Tuo liikutti laivuria sitäkin enemmän, kun hän hyvin tiesi, missä määrin oli itse vastuussa siitä, mitä sir Oliverille oli tapahtunut. Sellaisen sankaruuden tutkisteleminen herätti hänessä itsessään eräänlaista sankaruutta, ja hän alkoi miettiä, kuinka kenties voisi vuorostaan palvella sir Oliveria avoimesti tunnustamalla kaikki, mitä tiesi sir Oliverin tekojen vaikuttimista. Tämä päätös ylensi hänen mieltänsä, merkillistä kyllä sitä enemmän, kun hän ajatteli mahdollisesti saattavansa vaaraan oman kaulansa esittämällä aikomansa tunnustuksen.
Niin hän istui loputtoman pitkän yön hoitaen pakottavaa päätänsä ja tuntien mielensä rohkaistuvan ensimmäisestä todella hyvän ja altruistisen teon suunnitelmasta. Kohtalo näytti kuitenkin päättäneen tehdä tyhjäksi hänen aikomuksensa. Kun näet aamun koittaessa tultiin hakemaan sir Oliveria saamaan tuomiotansa, miehet eivät välittäneet vähääkään laivurista, joka pyysi hänkin päästä sir Johnin luo.
»Sinua ei ole käsketty tuomaan», virkkoi merimies lyhyesti.
»Kenties siitä syystä», vastasi master Leigh, »ettei sir John tiedä, mitä voin hänelle kertoa. Viekää minut hänen luokseen, jotta hän kuulee minulta totuuden eräistä seikoista, ennenkuin on liian myöhäistä.»