»Ellen olisi uskonut, en olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan.»
»Mennyt naimisiin hänen kanssaan?» Äkillinen kauhu työnsi nyt tieltään hämmästyksen. Eivätkö nämä mieltäjärkyttävät uutiset loppuneet? Hän kyseli itseltään, olivatko ne jo saavuttaneet korkeimman nousunsa, vai oliko yhä uusia tulossa. »Oletko mennyt naimisiin sen katalan konnan kanssa?» kysyi hän ilmeettömällä äänellä.
»Olen — Algierissa sinä iltana, jona sinne saavuimme.»
Sir John tuijotti häneen niin kauan, että olisi voinut sill’aikaa laskea kymmeneen, ja sitten hän yht'äkkiä purki kiukkunsa. »Riittää jo!» ärjyi hän takoen nyrkillään kajuutan matalaa kattoa. »Riittää jo, niin totta kuin Jumala on todistajani. Ellei olisi muuta syytä hänen hirttämiseen, olisi tuo enemmän kuin riittävä. Saatpa nähdä, että teen lopun siitä katalasta liitosta tunnin kuluessa.»
»Ah, kunpa kuulisitte minua!» pyysi Rosamund.
»Kuulisin sinua?» Sir John pysähtyi ovelle, jonne oli raivoissaan astellut aikoen käskeä tekemään asiasta heti lopun, käskeä Oliver Tressilianin luokseen, ilmoittaa hänelle tuomio ja panna se heti täytäntöön. »Kuulla sinua?» toisti hän, äänen ilmaistessa ylenkatsetta ja kiukkua. »Olen jo kuullut enemmän kuin riittävästi!»
Se oli Killigrew'n tapaista, vakuuttaa meille lordi Henry Goade, joka viipyy tässä kohden pitkän ajan tapansa mukaan seikkaperäisesti kuvaillakseen sukua, jonka jäsenet sattuvat hänen kronikkansa piiriin. »He olivat aina», sanoo hän, »tuittupäistä, lyhytmietteistä väkeä, varsin rehellistä ja suoraa, mikäli heidän arvostelukykynsä heitä johti, mutta terävän järjen puuttuessa kykenemättömiä hyvin asioita arvostelemaan.»
Sekä aikaisemmissa suhteissaan Tressilianeihin että tänä ratkaisevana hetkenä sir John näyttää todistavan lordimme arvostelun oikeaksi. Terävänäköinen mies olisi esittänyt tänä hetkenä lukuisia kysymyksiä, mutta Arwenackin herran mieleen ei näy johtuneen ainoatakaan. Pysähtyessään kynnykselle ja siirtäessään tuonnemmaksi asian, jonka oli jo päättänyt, hän varmaan oli vain utelias kuulemaan, mitä mielettömyyksiä Rosamundilla oli vielä kerrottavana.
»Se mies on kärsinyt», virkkoi Rosamund huolimatta siitä kalseasta naurusta, joka oli sir Johnin vastauksena. »Jumala yksin tietää, mitä hän on kärsinyt ruumiissaan ja sielussaan rikosten tähden, joita ei ole milloinkaan tehnyt. Hänen kärsimyksiinsä olin suurelta osalta minä syypää. Minä tiedän nyt, ettei hän surmannut Peteriä. Tiedän, että ellen olisi menetellyt väärämielisesti, hän olisi voinut eittämättömästi todistaa viattomuutensa tarvitsematta kenenkään apua. Tiedän, että hänet vietiin väkisin, ryöstettiin, ennenkuin hän voi todistaa syytöstä perättömäksi, ja ettei hänelle niinmuodoin jäänyt muuta mahdollisuutta kuin hänen valitsemansa uskonluopion elämä. Syy oli ennen kaikkea minun. Ja minun on se sovitettava. Säästäkää hänet minulle! Jos minua rakastatte —»
Mutta sir John oli kuullut kyllikseen. Hänen kelmeihin kasvoihinsa oli noussut hehkuva puna. »Ei sanaakaan enää!» pauhasi hän. »En tahdo kuunnella, koska rakastan sinua — rakastan ja säälin sydämestäni. Näyttää siltä, ettei minun asiani ole pelastaa sinua tuolta konnalta, vaan itseltäsikin. Jos menettelisin toisin olisin uskoton velvollisuudelleni, uskoton isävainajallesi ja murhatulle veljellesi. Kohta tulet minua kiittämään, Rosamund.» Hän kääntyi jälleen lähtemään.