»Tilaisuus oli liian houkutteleva, lordi. Jos näet teidän asiananne on tuomita minua merirosvoudesta, en voi toivoa itselleni kokeneempaa tuomaria meri- ja maa-asioissa kuin sir John Killigrew.»
»Olen iloinen ansaitessani hyväksymisenne», vastasi sir John äkeästi.
»Merirosvous», lisäsi hän, »on muuten vain vähäisin rikoksistanne.»
Sir Oliverin kulmakarvat kohosivat, ja hän silmäili ihmeissään juhlallisten kasvojen riviä. »Autuuteni nimessä, täytyypä silloin toisten syytösten olla hyvin päteviä — jos näet menettelynne muuten on vähänkään oikeudenmukaista, niin ettepä näekään minua hirressä heilumassa. Suvaitkaa, hyvät herrat, mainita toiset syytökset. Tunnustan, että alatte kiinnittää mieltäni enemmän kuin olin osannut toivoakaan.»
»Voitteko kieltää merirosvouden?» kysyi lordi Henry.
»Kieltää? En. Mutta kiellän teiltä samoinkuin miltä hyvänsä muultakin englantilaiselta tuomioistuimelta tuomiovallan asiassa, koska en ole harjoittanut rosvoamista Englannin vesillä.»
Lordi Henry tunnustaa joutuneensa tuon odottamattoman vastauksen vuoksi vaikenemaan ja hämilleen. Vangitun huomautus oli kuitenkin niin ilmeinen totuus, että on vaikeata käsittää, kuinka se oli jäänyt lordilta havaitsematta. Melkeinpä pelkään, ettei laintuntemus ollut lordin vahvimpia puolia, vaikka hänen virkanaan olikin toimia tuomarina. Mutta sir John, joka tajusi asian huonommin tai välitti siitä vähemmän, oli valmis vastaamaan:
»Ettekö saapunut Arwenackiin ja vienyt sieltä väkisin —»
»Kas, mitä kuulen», keskeytti merisissi hyvätuulisesti. »Menkää takaisin koulunpenkille, sir John, jotta opitte tietämään, ettei väkisinvieminen ole merirosvoutta.»
»Voittehan nimittää sitä väkisinviemiseksi, jos haluatte», myönsi sir
John.
»Ei jos haluan, sir John, Nimitämme sitä oikealla nimellänsä, jos suvaitsette.»