»En», vastasi hän. »Lionel Tressilian kuljetettiin pois kärsimään rikoksistaan — rikoksista, jotka hän oli sälyttänyt veljensä hartioille, rikoksista, joista te syytätte hänen veljeänsä.»
»Mitä voikaan tuo väitteenne tarkoittaa?» kysyi lordi.
»Että juttu, jonka mukaan sir Oliver surmasi veljeni, on väärä syytös; että murhaaja oli Lionel Tressilian, joka tahtoi välttää ilmituloa ja jatkaa rikostyötään ja toimittaa sir Oliverin väkisin pois, jotta hänet myytäisiin orjuuteen.
»Tämä on liikaa!» ärähti sir John. »Hän pitää meitä pilkkanansa tehden valkoisesta mustan ja mustasta valkoisen. Hänet on noitunut tuo kavala konna, maurilaisten juonilla —»
»Maltahan!» virkkoi lordi Henry kohottaen kätensä. »Annahan tilaisuus minulle». Hän silmäili Rosamundia erittäin vakavasti. »Tämä… tämä on vakavaa syytös, mistress. Onko teillä jonkinlaisia todisteita — jotakin sellaista, mitä itse todistuksena pidätte, — siihen, mitä sanotte?»
Sir John ei kumminkaan ollut hillittävissä. »Se on pelkkää valhetta, jonka tuo konna on hänelle opettanut. Hän on noiduttu, kuten jo sanoin. Se on selvää kuin päivä.»
Sir Oliver nauroi. Hänen mielialansa alkoi muuttua hilpeäksi, vallattoman iloiseksi, ja nauru oli sen ensimmäisenä ilmauksena.
»Noiduttu? Näytätte päättäneen olla milloinkaan joutumatta vaille syydettäviä syytöksiä. Aluksi puhuitte merirosvoudesta, sitten väkisinviemisestä ja murhasta ja nyt noituudesta.»
»Hetkinen, pyydän!» huudahti lordi Henry, ja hän tunnustaa tässä kohden hieman kiihtyneensä. »Väitättekö tosiaankin aivan vakavasti, mistress Rosamund, että Lionel Tressilian on murhannut Peter Godolphinin?»
»Vakavasti?» toisti Rosamund, ja hänen huulensa vetäytyivät hienoon ivahymyyn. »En ainoastaan sitä väitä, vaan vannon sen tässä Jumalan edessä. Lionel murhasi veljeni ja sälytti rikoksen sir Oliverin syyksi. Kerrottiin, että sir Oliver oli paennut jonkin ilmitulleen rikoksen seurauksia, ja minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että uskoin yleistä mielipidettä. Vasta myöhemmin sain kuulla totuuden —»