»Se todistaa vain, että itse uskotte tuon hämmästyttävän tarinan todeksi, mistress», lausui lordi Henry erinomaisen leppoisasti. »Mutta se ei todista, että tarina sinänsä on todenperäinen. Olette kaiketi kuullut sen Oliver Tressilianilta itseltään?»
»Niin olen; mutta Lionelin itsensä läsnäollessa, ja Lionel itse varmensi sen — tunnusti sen todeksi.»
»Uskallatko niin sanoa?» huudahti sir John tuijottaen häneen vihan vallassa ja mitään uskomatta. »Hyvä Jumala! Uskallatko niin sanoa?»
»Uskallan ja sanon», vastasi Rosamund antaen hänelle katseen katseesta.
Lordi Henry painui tuoliinsa ja pureksi tuhkanharmaata partatupsuansa, verevät kasvot synkkinä ja mietteliäinä. Asiassa piili jotakin, mitä hän ei kyennyt ollenkaan ymmärtämään.
»Mistress Rosamund», virkkoi hän leppoisasti, »sallikaa minun kehoittaa teitä ottamaan huomioon sanojenne vakavuuden. Te syytätte henkilöä, joka ei enää kykene itseänsä puolustamaan, ja jos kertomuksenne uskotaan, niin häpeä tulee ikiajoiksi liittymään Lionel Tressilianin nimeen. Sallikaa siis minun kysyä vielä kerran ja suvaitkaa vastata omantuntonne nimessä: Myönsikö Lionel Tressilian oikeaksi asian, josta sanotte vankimme häntä syyttäneen?»
»Minä vannon vielä kerran juhlallisesti, että kaikki, mitä olen sanonut, on totta, että Lionel Tressilian tunnusti asian olevan niin, kun sir Oliver syytti häntä veljeni murhasta ja itsensä väkisin pois toimittamisesta. Voinko lausua seikan selvemmin, hyvät herrat?»
Lordi Henry levitti kätensä. »Tämän jälkeen, Killigrew, en luule olevan soveliasta jatkaa käsittelyä tässä. Sir Oliverin täytyy tulla kanssamme Englantiin ja joutua siellä tutkittavaksi.»
Oli kumminkin läsnä eräs henkilö — mainittu Youldon-niminen upseeri — jonka äly näytti olevan terävämpi.
»Jos sallitte, lordi», virkkoi hän kääntyen kysymään todistajalta.
»Missä tilaisuudessa sir Oliver pakotti veljensä tuon tunnustamaan?»