»Ja varmasti kadotuksen oma», lisäsi sir Oliver. »Hyvät herrat», huudahti hän sitten, »te todistatte vain omaa typeryyttänne syyttäessänne tätä jaloa naista valehtelijaksi.»
»Olemme kuulleet riittävästi sir», keskeytti lordi Henry.
»Jospa olettekin!» ärjäisi sir Oliver äkkinäisen vihanpuuskan vallassa. »Mutta nyt saatte kuulla hiukan enemmän. Totuus pääsee lopulta voitolle, sanoitte itse, ja se pääsee voitolle, koska tämä jalo nainen sitä tahtoo.»
Hänen poskiinsa oli noussut puna, ja hänen vaaleiden silmiensä katse leikki heidän vaiheillaan kuin teräksinen tutkain, ja siihen sisältyi pakottavaa voimaa kuin teräksiseen tutkaimeen. Hän oli seisonut heidän edessään puolittain ivallisena ja välinpitämättömänä, alistuneena siihen ajatukseen, että joutuisi hirtetyksi ja toivoen asian tapahtuvan niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Hän oli ajatellut, ettei elämä voinut hänelle enää mitään tarjota ja uskoi lopullisesti menettäneensä Rosamundin. Hänen mieleensä tosin muistui Rosamundin edellisenä päivänä kaleerissa hänelle osoittama hellyys, mutta hän oli otaksunut tuon hellyyden johtuneen yksinomaan tilanteesta. Olipa hän arvellut, että nytkin oli samoin laita, kunnes oli huomannut, kuinka tuimasti ja epätoivoisesti Rosamund taisteli pelastaakseen hänen henkensä, kunnes kuuli ja tunsi vilpittömäksi Rosamundin rakkaudentunnustuksen ja hänen ilmaisemansa halun korvata hänelle kaikki, mitä hän oli joutunut aikaisemmin kärsimään. Tuo oli Oliveria yllyttänyt, ja jos enempää yllykettä tarvittiin, hän sai sen toisten leimatessa Rosamundin lausumia perättömiksi ja avoimesti häntä ivaillessa siitä, mitä luulivat valheiksi. Siitä aiheutunut kiukku oli lujittanut hänen päätöksensä vastustaa heitä ja käyttää ainoata vielä käytettävissä olevaa asetta — sitä armollista sattumaa, jonka oikeamielinen Jumala oli jättänyt hänen käytettäviinsä melkein vastoin hänen tahtoansa.
»En tietänyt ollenkaan, hyvät herrat», virkkoi hän, »että sir Johnia johti kohtalon käsi eilen, kun hän antautumisehtojani loukaten otti vangin kaleeristani. Se mies on, kuten jo aikaisemmin mainitsin, entinen englantilainen merimies, Jasper Leigh nimeltään. Hän joutui käsiini muutamia kuukausia sitten ja käytti orjuudesta pelastaakseen samaa keinoa, jota minä olin käyttänyt samoissa oloissa. Minä olin armollinen salliessani hänen niin menetellä, sillä hän oli se laivuri, jonka Lionel oli palkannut viemään minut väkisin Berberiaan. Hän joutui kerallani espanjalaisten haltuun. Käskekää tuoda hänet tänne ja kysykää häneltä itseltään.»
Kaikki katselivat häntä mitään virkkamatta, mutta useissa kasvoissa näkyi hänen julkeilta tuntuvien sanojensa aiheuttama hämmästynyt ilme.
Lordi Henry alkoi vihdoin puhua. »Tuo on totisesti aivan eriskummallisen ja epäilyttävän mielevää», virkkoi hän, varmaankin hieno ivahymy huulillaan. »Sama mies siis on laivassamme, joutunut vangiksi, melkein sattumalta —»
»Ei ihan sattumalta, mutta tosiaankin melkein. Hänellä on mielessään vihankaunaa Lionelia kohtaan, koska onnettomuus kohtasi hänet Lionelin vuoksi. Eilen illalla, Lionelin arvelematta hyökätessä kaleeriin, Jasper Leigh havaitsi voivansa maksaa vanhan velan ja teki niin. Siitä johtui, että hänet pidätettiin.»
»Niin ollenkin sattuma tuntuu yhä ihmeeltä.»
»Ihmeitä täytyy tosiaan sattua, lordi, jotta totuus voi tulla ilmi», vastasi sir Oliver, äänessä aikaisempi ivallinen sävy. »Hakekaa hänet tänne ja kysykää asiaa häneltä. Hän ei ollenkaan tiedä, mitä täällä on tapahtunut. Olisi mieletöntä otaksua hänen ennakolta varustautuneen tilanteeseen, jota ei kukaan ole voinut aavistaa. Noutakaa siis hänet tänne.»