Lionelin olisi pitänyt pysyä vuoteessa koko päivän, mutta hän ei uskaltanut, koska se olisi voinut herättää epäluuloja. Hänessä oli hiukan kuumetta, joka varsin luonnollisesti aiheutui haavasta ja verenvuodosta, ja hän oli siitä pikemmin mielissään kuin pahoillaan, koska muuten liian kalpeat kasvot saivat siitä väriä.
Hän siis tuli veljen käsivarteen nojaten alakertaan nauttimaan eineekseen silliä ja mietoa mallasjuomaa, ennenkuin joulukuun myöhäinen aurinko oli ehtinyt kunnolla nousta.
Nicholas syöksyi heidän luokseen kasvot kalpeina ja vapisevin jäsenin. Hän huohotti kertomuksensa kauhistuneena, ja veljekset olivat hämmentyvinään ja säikähtyvinään eivätkä ottaneet asiaa uskoakseen. Mutta vanhan miehen tuoman uutisen pahin osa, hänen kamalan levottomuutensa varsinainen aihe, oli vielä ilmoittamatta.
»Ja sanovat vielä», huudahti hän äänellä, jossa kaikui pelon alta kumpuava viha, »sanovat, että te olette hänet tappanut, sir Oliver.»
»Minä?» kysyi sir Oliver tuijottaen kertojaan, ja samassa tulvahti hänen mieleensä sata toistaiseksi huomiotta jäänyttä seikkaa, joiden täytyi välttämättä johtaa paikkakuntalaiset tuohon ainoaan päätelmään. »Mistä kuulit tuon halpamaisen valheen?»
Hänen mielensä oli niin kiihdyksissä, ettei hän ollenkaan välittänyt siitä, mitä Nicholas vastasi. Mitäpä merkitsikään, mistä hän oli uutisen saanut; se oli joka tapauksessa nyt syytöksenä kaikkien huulilla. Yksi ainoa menettelytapa oli mahdollinen, ja hänen täytyi toimia siten viipymättä — niinkuin oli toiminut kerran ennen samanlaisessa tapauksessa. Hänen täytyi lähteä Rosamundin luo, ennenkuin toiset ehtivät hänelle asiasta kertomaan. Sir Oliver rukoili Jumalaa, ettei tulisi näinkin liian myöhään.
Hän ei viipynyt pitempää aikaa kuin tarvitsi saadakseen saappaat jalkaansa ja hatun päähänsä, haki sitten tallista hevosensa ja ratsasti niittyjen halki johtavaa polkua Godolphinien kartanoon, jonne ei ollut peninkulmankaan matkaa. Hän ei kohdannut ketään, ennenkuin saapui kartanon pihamaalle. Sieltä kuuluva äänten sorina kaikui hänen korviinsa. Mutta hänen sitten tultuaan näkyviin syntyi yleinen hiljaisuus, onnettomuutta ennustava ja oudoksuva. Sinne oli kerääntynyt suunnilleen kaksitoista miestä, jotka silmäilivät häntä ensin hämmästyneinä ja uteliaina, sitten synkän vihaisesti.
Hän hyppäsi satulasta ja odotti hetken, tulisivatko joukossa seisovat Godolphinin tallirengit ottamaan häneltä ohjaksia. Kun kukaan ei liikahtanut, hän huusi:
»Mitä tämä merkitsee? Eikö täällä ole miestä palvelemaan? Hoi, poika, pidä huoli hevosestani.»
Poika, jolle hän oli huutanut, epäröi hetken, mutta asteli sitten haluttomasti tekemään työtä käskettyä sir Oliverin ankaran, käskevän katseen häneen tuijottaessa. Joukosta kuului mutinaa. Sir Oliver kääntyi päin, ja kaikki kielet vaikenivat säikähtäen.