Hän tiesi — erinäisten hänelle siellä täällä lausuttujen huomautusten nojalla, joita vastaan hän ei ollut väittänyt — paikkakunnalla uskottavan, että oli syntymässä eräänlainen vihamielisyys hänen ja sir Oliverin välille Godolphinin puiston tapahtuman johdosta. Hänen kalpeat kasvonsa ja syvään painuneet silmänsä olivat osaltaan luoneet sitä käsitystä, että veljen rikos painoi häntä raskaana. Hänet oli aina tunnettu leppeäksi, ystävälliseksi pojaksi, aivan toisenlaiseksi kuin rajupäinen sir Oliver, ja otaksuttiin, että sir Oliver yhä karummaksi käyden kohteli huonosti veljeänsä, koska poika ei tahtonut antaa hänelle rikosta anteeksi. Niinmuodoin oli syntymässä Lioneliin kohdistuvaa myötätuntoa, jota hänelle ilmaistiin joka taholla. Jos hän nyt suostuisi Oliverin ehdotukseen, hän epäilemättä saattaisi kaiken tuon vaaranalaiseksi.
Hän käsitti täysin ajatuksensa halveksittavan laadun ja vihasi itseään, kun voi niin ajatella. Mutta hän ei kyennyt karistamaan pois sen valtaa. Se oli hänen tahtoansa voimakkaampi.
Hänen veljensä huomasi epäröinnin, käsitti sen väärin, vei hänet lieden luo ja pakotti istuutumaan.
»Kuulehan», virkkoi hän istuutuen vastapäätä olevaan tuoliin. »Smithickin luona on redillä hieno alus. Lienet sen nähnyt. Sen omistaja on hurjapäinen seikkailija nimeltään Jasper Leigh, joka nähdään aina iltapäivällä Penycumwickin olutkapakassa. Minä tunnen hänet vanhastaan, ja hän ja hänen aluksensa ovat saatavissa. Hän on valmis mihin seikkailuun tahansa, espanjalaisten alusten upottamisesta aina orjakauppaan saakka, ja me voimme ostaa hänet ruumiineen ja sieluineen, kunhan maksamme kyllin korkean hinnan. Hän suostuu niihin hyvänsä, kunhan seikkailu lupaa rahaa. Alus ja kapteeni ovat niinmuodoin valmiit; minä pidän huolen kaikesta muusta, miehistöstä, ampumavaroista, asestuksesta, ja maaliskuun lopulla näemme Lizard-niemen jäävän taaksemme. Mitä arvelet, Lal? Niin on varmaan parempi kuin jäädä turtumaan tähän synkkään paikkaan.»
»Minä… minä ajattelen asiaa», virkkoi Lionel, mutta niin välinpitämättömästi, että sir Oliverin herännyt innostus heti hälveni olemattomiin. Aikeesta ei puhuttu sen enempää.
Lionel ei kumminkaan ehdottomasti hylännyt suunnitelmaa. Jos se toisaalta olikin hänelle vastenmielinen, se kuitenkin toisaalta kiehtoi häntä melkein vastoin hänen tahtoansa. Asiat kehittyivät sille kannalle, että hän tottui joka päivä ratsastamaan Penycumwickiin, missä tutustui siihen uskaliaaseen ja arpiseen seikkailijaan, josta sir Oliver oli puhunut, ja kuunteli miehen kertomia ihmeellisiä asioita — monet olivat liian ihmeelliset ollakseen tosia — uhkayrityksistä merellä.
Mutta eräänä päivänä maaliskuun alussa master Jasper Leigh tiesi kertoa hänelle jotakin muuta, uutisen, joka karkoitti Lionelin mielestä kaiken Espanjan aluevesillä tapahtuneisiin seikkailuihin kohdistuneen harrastuksen. Merimies oli seurannut Lionelia pienen kapakan ovelle ja seisoi jalustimen vieressä Lionelin jo noustua satulaan.
»Kuiskaan jotakin korvaanne, kelpo master Tressilian», virkkoi hän.
»Tiedättekö, millaisia vehkeitä täällä punotaan veljeänne vastaan?»
»Veljeäni vastaan?»
»Niin, master Peter Godolphinin murhan vuoksi viime jouluna. Havaittuaan, etteivät tuomarit käy itsestään asiaan käsiksi, muutamat henkilöt ovat jättäneet anomuksen Cornwallin kuvernöörille, jotta hän käskisi antaa pidättämismääräyksen murhasyytteen nojalla. Mutta tuomarit eivät ole suostuneet lordin komennettaviksi, vaan ovat vastanneet saaneensa virkansa suoraan kuningattarelta ja ovat huomauttaneet olevansa sellaisessa asiassa vastuuvelvolliset ainoastaan hänen majesteetilleen. Ja nyt olen saanut kuulla, että on lähetetty Lontooseen kuningattarelle itselleen anomuskirja, jossa pyydetään häntä velvoittamaan tuomareita tekemään, mitä heidän virkaansa kuuluu.»