Sitten tuli epäilys ja vihdoin toisenlainen varmuus, varma tieto, ettei ollut niin laita ja että hän itse sen tiesi, varmuus siitä, että hän valehteli itselleen yrittäen salata tekemäänsä. Hän painoi päänsä käsiinsä ja valitti ääneen. Hän oli konna, sydämetön, sieluton konna! Hän soimasi itseään jälleen. Tuli hetki, jona hän nousi vapisten ja aikoi vielä tänä yhdentenätoista hetkenä lähteä veljensä jälkeen pelastaakseen hänet ulkona yössä odottavasta tuhosta.
Mutta tuonkin päätöksen häivytti olemattomiin itsekäs pelko. Hän vaipui hervottomana tuoliinsa, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat toiselle tolalle. Niitä askarruttivat nyt ne seikat, joita hän oli pohtinut sinä päivänä, jolloin sir Oliver oli ratsastanut Arwenackiin vaatimaan hyvitystä sir John Killigrew'lta. Hän tajusi jälleen, että Oliverin jouduttua pois kaikki se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden varassa, tulisi kuulumaan hänelle oman eittämättömän oikeuden nojalla. Tuo ajatus tavallaan huojensi hänen mieltänsä. Jos hänen täytyi kärsiä konnuutensa tähden, oli ainakin olemassa korvausta.
Kello kuului lyövän kahdeksan. Äänen kuullessaan master Lionel vaipui takaisin tuoliinsa. Asia oli varmaan parhaillaan tapahtumassa. Hän näki sen mielessään, näki veljensä saapuvan kiireesti Godolphinin kartanon portille, tummien varjojen syöksyvän esiin pimeästä ja mitään virkkaamatta hyökkäävän hänen kimppuunsa. Lionel näki, kuinka hän hetkisen kamppaili maassa ja kuinka sitten hänen kätensä ja jalkansa sidottiin ja hänen suuhunsa pistettiin kapula, näki, kuinka hänet nopeasti kannettiin rinnettä alas rannalle ja odottavaan venheeseen.
Lionel istui vielä puoli tuntia paikoillaan. Asia oli nyt valmis, ja tämä varmuus tuntui Lionelia hiukan tyynnyttävän.
Sitten tuli Nicholas ja jaaritteli jostakin herralle kenties sattuneesta onnettomuudesta.
»Mikä onnettomuus häntä olisi voinut kohdata?» ärähti Lionel ikäänkuin sellaista ajatusta halveksien.
»Toivottavasti ei mikään», vastasi palvelija, »Mutta sir Oliverilta ei nykyjään puutu vihamiehiä, ja tuskin on turvallista viipyä ulkona pimeän tultua.»
Master Lionel sanoi ylenkatseellisesti pitävänsä sellaista pelkoa joutavana. Näön vuoksi hän sanoi, ettei tahtonut odottaa kauemmin, ja Nicholas toi hänelle illallisen, poistui jälleen ja viipyi ulko-ovella katsellen ulos pimeään ja kuulostellen, eikö isäntä saapunut. Hän oli käynyt tallissa ja tiesi sir Oliverin lähteneen jalkaisin.
Sillävälin master Lionelin täytyi olla syövinänsä, vaikka pala oli tarttua hänen kurkkuunsa. Hän tuhri lautasensa, rikkoi ruokia ja joi ahnaasti pikarin punaviiniä. Sitten hänkin oli alkavinaan pelätä ja lähti Nickin seuraan. Niin he viettivät ikävän illan odottaen miestä, jonka master Lionel tiesi menneen menoteilleen.
Päivän koittaessa he hälyyttivät palvelijat ja lähettivät heidät seudulle etsimään ja ilmoittamaan sir Oliverin katoamisesta. Lionel itse ratsasti Arwenackiin kysymään sir Johnilta suoraan, eikö hän tietänyt mitään asiasta.