Sakr-el-Bahr lepäsi pitkällään kamelinkarvoista kudotun viittansa päällä rehoittavien saniaisten ja merikuminoiden keskellä ihan sen kalliokielekkeen kärjessä, jolle oli kiivennyt. Hänen kummallakin puolellansa oli kyyrysillään Susin neekeri, molemmilla verhonaan vain valkoinen lantioliina. Heidän lihaksiset ruumiinsa kiilsivät kuin ebenholtsi toukokuun häikäisevässä auringonpaisteessa. Heillä oli käsissään taatelipalmujen kellervistä lehvistä tehdyt viuhkat, joita heidän piti hiljaa häälytellä herransa pään yläpuolella hänen vilvokkeekseen ja karkoittaakseen pois kärpäsiä.
Sakr-el-Bahr oli parhaassa iässään, erittäin kookas mies, vartalo kuin Herkuleen ja jäsenet jättiläismäistä voimaa ilmaisevat. Hänen haukannenällä varustetut kasvonsa päättyivät mustaan kaksihaaraiseen partaan, ja niiden tummuutta korosti ylenmäärin hänen otsalleen kääritty valkoinen turbaani. Hänen silmänsä sitävastoin olivat omituisen vaaleat väriltään. Valkoisen paidan päällä hänellä oli erittäin hienosta silkistä tehty pitkä viheriä tunikka, jonka päärmeet olivat kultaisin arabeskein kirjaellut; väljät karttuunihousut ulottuivat hänen polviinsa; ruskeat lihaksiset pohkeet olivat paljaat ja jaloissa hänellä oli punaisesta nahasta tehdyt maurilaiset kengät, kärjestään ylöspäin kiertyvät ja erittäin terävät. Hänellä ei ollut mitään muuta asetta kuin leveäteräinen, kultakahvainen tikari, joka oli pistetty punottuun nahkavyöhön.
Parin askelen päässä hänen vasemmalla puolellaan lepäsi maassa pitkänään eräs toinen mies kyynäspäihinsä nojaten, käsillään silmiänsä varjostaen ja katsellen merelle. Hänkin oli pitkä ja voimakas mies, ja hänen liikahtaessaan välkähti sieltä täältä näkyviin hänen rautapaitansa ja teräskypäri, jonka ympärille hän oli kietonut viheriän turbaaninsa. Hänen vieressään lepäsi valtavan suuri käyräsapeli ruskeassa tupessaan, jonka pinta oli teräksisten koristeiden peittämä. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja parrakkaat, mutta paljoa tummapintaisemmat kuin hänen kumppaninsa, ja hänen hienojen pitkien käsiensä rystyset olivat melkein mustat.
Sakr-el-Bahr ei hänestä paljoa välittänyt. Siinä maatessaan hän katseli allansa leviävää rinnettä, jossa kasvoi typistettyjä korkkipuita ja ainaviheriöiviä tammia; siellä täällä näkyi keltaisena hohteleva väriherne, toisaalla, valkoiselle vivahtavan kallion kielekkeellä, rehoitti kaktus viheriänä ja hehkuvan punaisena. Hänen alapuolellaan, Herkuleen luolain tienoilla, oli kappale merta, jonka kirkkaat syvyydet hitaasti liikkuessaan vaihtoivat väriänsä smaragdin syvästä viheriästä kaikkiin opaalin vivahduksiin. Vähän kauempana, suojaavan kallio-ulkoneman takana, joka muodosti pienen sataman, souteli jouteli hiljaisessa aallokossa kaksi valtavan suurta kaleeria, kummassakin viisikymmentä airoa, ja pienempi kolmikymmensoutuinen. Pitkät keltaiset airot ulkonivat alusten kupeista melkein vaakasuorina kuin jonkin jättiläislinnun siivet. Varsin selvää oli, että ne joko piileksivät tai olivat väijymässä. Niiden yläpuolella kiiriskeli joukko meluisia ja nenäkkäitä merilokkeja.
Sakr-el-Bahr katseli ulos merelle, yli salmen kohti Tarifaa ja kaukana häämöttävää Euroopan rannikon viivaa, joka parahiksi näkyi selkeässä kesäisessä ilmassa. Hänen katseensa ei kumminkaan viipynyt näköpiirin hämyisellä rajalla; se pysähtyi hienoon valkopurjeiseen laivaan, joka kiinteästi tuuleen käännettynä pyrki salmeen suunnilleen neljän peninkulman päässä. Idästä puhalsi heikko tuuli, alus oli levittänyt kaikki purjeensa saadakseen siitä apua ja pyrki niin korkealle tuuleen kuin suinkin mahdollista. Niin se tuli lähemmäksi alihangan halsseilla, ja sen kapteeni varmaan tutki Afrikan vihamielistä rannikkoa, näkyisikö siellä niitä huimapäisiä rosvoja, jotka liikkuivat näillä vesillä ottaen tullia jokaiselta kristittyjen alukselta, joka uskalsi saapua liian lähelle. Sakr-el-Bahr hymyili ajatellessaan, kuinka mahdotonta oli arvata hänen kaleeriensa läheisyyttä ja kuinka vaarattomalta Afrikan aurinkoisen rannikon täytyi näyttää laivurin uutterasti etsivään kaukoputkeen. Hän oli siellä korkeudessaan kuin haukka, jonka nimi oli hänelle annettu, koboltinvärisellä taivaalla valmiina syöksymään saaliinsa kimppuun, tähystellen suurta valkoista laivaa ja odottaen sen tulevan iskun ulottuville.
Itäänpäin ulkoneva rantakallio muodosti tyvenen, joka ulottui melkein peninkulman päähän merelle. Korkealla olevat tähystelijät huomasivat rajaviivan selvästi; he näkivät sen kohdan, jossa tuulen nostaman vähäisen aallokon valkoiset harjat hävisivät ja merenpinta muuttui tasaisemmaksi. Jos alus uskaltaisi luoviessaan niin kauas, se liikkuisi käännyttyään hitaasti ja toisille tarjoutuisi hyvä tilaisuus. Ja tosiaankin, alus pysyi väistymättä suunnassaan ollenkaan aavistamatta väijyvää vaaraa, kunnes ei ollut enää puolta peninkulmaa sen ja turmiota ennustavan tyvenen välillä.
Rautapaitaan puettu merisissi tuosta kiihtyi; hän löi kantapäänsä yhteen ilmassa ja kääntyi sitten rauhallisen ja valppaan Sakr-el-Bahrin puoleen.
»Se tulee! Se tulee!» huudahti hän frankkilaisella murteella, joka on
Afrikan rannikon yleiskielenä.
»Inš' Allah!» kuului lyhyt vastaus — »jos Jumala suo.»
He painuivat jälleen syvään äänettömyyteen aluksen nyt siirtyessä niin lähelle, että sen aallolle kohotessa joka kerta vilahti näkyviin mustan ruhon valkoinen alaosa. Sakr-el-Bahr varjosti silmiänsä ja keskitti tarkkaavaisuutensa isossamastossa liehuvaan neliskulmaiseen lippuun. Hän erotti vaakunakilven eri osat, vieläpä niihin kuvatun linnan ja jalopeurankin.