Bisken seurasi häntä, ja viimeisinä tulivat neekerit. He olivat vielä kahdareisin reunalla, kun Sakr-el-Bahr lausui komentosanan. Keskikäytävää pitkin juoksi päällysmies ja kaksi hänen apulaistaan, kaikki paukuttaen häränvuodista leikattuja pitkiä piiskojaan. Airot laskeutuivat, alus liikahti, ja niin he syöksyivät molempien toisten kaleerien jäljessä taisteluun.
Sakr-el-Bahr seisoi keulassa, käyrämiekka kädessä, takanaan ja ympärillään innokkaasti juttelevien merisissien joukko, joka paloi halusta päästä hyökkäämään kristityn vihollisen kimppuun. Hänen yläpuolellaan, raakapuilla ja köysiportaissa, kiikkui parvittain hänen jousimiehiänsä. Mastonnokassa liehui hänen lippunsa, punainen vaate ja siinä viheriä puolikuun kuva.
Alastomat kristityt orjat ähkivät, ponnistelivat ja hikoilivat muhamettilaisen piiskan alla, joka ajoi heitä tuhoamaan veljiään.
Taistelu oli jo alkanut. Espanjalaiset olivat ampuneet yhden ainoan hätäisen laukauksen, joka oli mennyt harhaan, ja nyt oli merisissien rautainen valtaushaka käynyt kiinni alahangan laitaan, ja murhaava nuolisade iski kannelle muhamettilaisten raakapuilta; sen sivuilla parveilivat kiihkeät muhamettilaiset, kaikkein kiihkeimmät aina silloin, kun oli käytävä espanjalaisten koirien kimppuun, jotka olivat karkoittaneet heidät Andalusian kaliifikunnasta. Toinen kaleeri riensi ylähangan puolelle ja jo matkalla sinne levittivät jousimiehet ja linkoojat kuolemaa espanjalaisen aluksen kannelle.
Taistelu oli lyhyt ja tuima. Espanjalaiset, jotka olivat joutuneet kerrassaan yllätetyiksi, olivat alunpitäen hämmingin vallassa, ja heillä ei ollut myöhemminkään aikaa järjestyä ottamaan kunnollisesti vastaan hyökkäystä. He tekivät kuitenkin, mitä tehtävissä oli. He puolustautuivat urhoollisesti säälimätöntä hyökkääjää vastaan. Mutta merisissit vastasivat samalla mitalla, ollenkaan hengestään välittämättä, kiihkeästi pyrkien taistelemaan Allahin ja hänen profeettansa nimessä ja tuskin vähemmän kiihkeästi haluten kuolla, jos Allahin aina-armollisen tahto oli, että heidän kohtalonsa tuli täällä täyttyä. He nousivat alukseen, ja kastilialaisten, jotka olivat lukumäärältään kymmentä vertaa heikommat, täytyi peräytyä.
Sakr-el-Bahrin aluksen saapuessa laivan luo lyhyt taistelu oli suoritettu ja eräs hänen sisseistään oli ylhäällä mastossa irroittamassa Espanjan lippua ja sen alle kiinnitettyä ristiinnaulitun kuvaa. Hetkeä myöhemmin kuului huumaava huuto »Alhamdolillah!» ja viheriä lippu hulmahti ilmoille.
Sakr-el-Bahr työntyi keskikannella olevan tungoksen läpi; hänen sissinsä väistyivät tieltä ja huusivat kuin mielettömät hänen ohikulkiessaan hänen nimeänsä heiluttaen käyrämiekkojaan tervehtiäkseen tätä Merihaukkaa, kuten häntä nimitettiin, tätä Islamin palvelijoista urhoollisinta. Hän tosin ei ollut itse ollut mukana taistelussa. Ottelu oli ollut liian lyhyt, ja hän oli saapunut liian myöhään. Mutta hän oli uskaltanut suunnitella väijytyksen niin kauas länteen, ja hänen aivonsa olivat johtaneet heidät tähän nopeaan ja helppoon voittoon Allahin ainoan nimessä.
Laivan kansi oli veren tahrima, ja siinä makasi haavoitettuja ja kuolevia miehiä, joita muhamettilaiset jo heittivät laidan yli — kuolleita ja samoin haavoittuneita, jos olivat kristittyjä, sillä mitäpä he olisivat huolineet ottaa vaivoikseen raajarikkoja orjia?
Jäljellejääneet espanjalaiset olivat ryhmittyneet isonmaston luo, aseettomina ja rohkeutensa menettäneinä, kuin joukko pelokkaita, hämmentyneitä lampaita.
Sakr-el-Bahr seisoi heidän edessään silmäillen heitä tuimasti. Heitä oli suunnilleen sata, etupäässä seikkailijoita, jotka olivat lähteneet matkaan Cadizista toivoen löytävänsä onnen Intiasta. Heidän matkansa oli muodostunut erittäin lyhyeksi, ja he tiesivät kohtalonsa — joutua muhamettilaiseen kaleeriin tai parhaassa tapauksessa Algieriin tai Tunisiin myytäviksi siellä jonkun rikkaan maurilaisen orjaksi.