Sakr-el-Bahrin katse tutki heitä arvostellen ja pysähtyi vihdoin kapteeniin, joka seisoi hieman loitommalla toisista, kasvot raivon ja mielipahan kalventamina. Hänellä oli yllään hieno musta kastilialainen puku, ja hänen samettisessa suippohatussaan nähtiin joukko suuria sulkia ja kultainen risti.
Sakr-el-Bahr tervehti häntä kohteliaasti. »Fortuna de guerra, señor capitan», virkkoi hän sujuvasti espanjaa puhuen. »Mikä on nimenne?»
»Minä olen Don Paulo de Guzman», vastasi mies suoristautuen ja puhuen ilmeisin itsetunnoin ja puhuttelijaansa ylenkatsoen.
»Vai niin! Jalosukuinen herra! Ja sivistynyt ja itsepintainen, luulen ma. Algierin torilla teistä voitaisiin maksaa kaksisataa filippiä. Saatte ostaa itsenne vapaaksi viidestäsadasta.»
»Por las Entrañas de Dios!» kirosi Don Paulo, joka kaikkien hurskaiden espanjalaisten katolisten tavoin suosi anatomisia sadatteluja. Ei tiedetä, mitä hän olisi vielä raivoissaan sanonut, sillä Sakr-el-Bahr viittasi ylenkatseellisesti häntä poistumaan.
»Jumalattomuutenne ja epäkohteliaisuutenne vuoksi koroitamme lunnaat tuhanneksi filipiksi», virkkoi hän. Seuralaisilleen hän sanoi: »Viekää hänet pois. Kohdelkaa häntä hyvin hänen tulevia lunnaitaan vastaan.»
Sadatteleva kapteeni kuljetettiin pois.
Toisten kanssa Sakr-el-Bahr ei ryhtynyt pitkiin puheisiin. Hän tarjosi oikeuden lunastaa itsensä vapaaksi jokaiselle, joka sitä halusi, ja sellaisia oli kolme. Muut hän luovutti Biskenin haltuun, joka toimi hänen käskynhaltijanaan. Sitä ennen hän kuitenkin tiedusteli, oliko laivalla orjia, ja sai kuulla niitä olevan vain tusinan, palvelustoimissa käytettävää väkeä — kolme juutalaista, seitsemän muhamettilaista ja kaksi harhaoppista — jotka oli suljettu kannen alle vaaraan uhatessa.
Sakr-el-Bahr käski tuoda heidät ylös kannelle siitä pimeydestä, johon heidät oli heitetty. Huomatessaan joutuneensa oman väkensä käsiin ja orjuutensa loppuneen muhamettilaiset huudahtelivat iloisesti ja ylistivät hartaasti Allahia, jonka vannoivat olevan ainoan jumalan. Juutalaiset, kolme solakkaa, lujarakenteista nuorukaista, joilla oli yllään mustat, polviin asti ulottuvat tunikat ja mustia kutreja peittämässä mustat kalotit, hymyilivät mielistellen ja parasta toivoen, koska olivat joutuneet sellaisten ihmisten käsiin, jotka olivat heille lähempiä sukulaisia kuin kristityt ja joita liitti heihin ainakin yhteinen espanjalaisiin kohdistuva vihamielisyys ja yhteiset Espanjassa koetut kärsimykset.
Molemmat harhaoppiset seisoivat juroina ja välinpitämättöminä, koska käsittivät joutuneensa vain ojasta allikkoon ja olevan suotta toivoa pakanoilta enempää kuin kristityiltäkään. Toinen heistä oli jäykkä, vääräsäärinen veikko, jonka vaatteet olivat melkein riekaleina; hänen ahavoituneet kasvonsa olivat mahonginväriset, ja tummansiniset silmät tuijottelivat tuuheiden kulmakarvojen alta, jotka olivat aikoinaan olleet punaiset — samoinkuin hänen tukkansa ja partansa — mutta olivat nyt jo kovin harmaantuneet. Valtavan suuret ruskeat pisamat tekivät hänen ihonsa leopardin taljaa muistuttavaksi.