Kaikkien kahdentoista joukossa hän yksin herätti Sakr-el-Bahrin huomiota. Hän seisoi alakuloisena merirosvon edessä, pää painuneena ja katse suunnattuna laivankanteen, väsyneenä, masentuneena orjana, joka kuoli yhtä mielellään kuin eli. Niin kului muutamia hetkiä, joiden aikana roteva muhamettilainen silmäili häntä; sitten hän kohotti katseensa, ikäänkuin tuon tutkivan katseen yllyttämänä. Samassa hänen silmänsä vilkastuivat, niiden tylsyys oli tiessään; ne olivat yhtä kirkkaat ja terävät kuin ennenkin. Hän ojensi päänsä eteenpäin silmäillen vuorostaan tutkivasti, katsahti sitten hämmentyneenä ympärillään aaltoilevaa eriväristen turbaanien peittämää tummien kasvojen joukkoa ja jälleen Sakr-el-Bahria.
»Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän vihdoin englanninkielellä, sanomatonta hämmästystään ilmaisten. Sitten hän jälleen omaksui ainaisen kyynillisen sävynsä ja peitti kaiken hämmästyksensä.
»Hyvää päivää, sir Oliver», sanoi hän. »Otaksun teidän huviksenne minut hirttävän.»
»Allah on suuri!» virkkoi Sakr-el-Bahr ilmettään muuttamatta.
Toinen luku.
LUOPIO.
Lordi Henry Goade esittää kronikassaan yksityiskohtaisesti, kuinka oli mahdollista, että Sakr-el-Bahr, Merihaukka, muhamettilainen merirosvo, Välimeren vitsaus, kristittyjen kauhu ja Asad-ed-Dinin, Algierin paššan ystävä oli sama henkilö kuin sir Oliver Tressilian, Pennarrow'n kartanon herra Cornwallista. Lordi saa meidät jossakin määrin käsittämään, kuinka yllättävältä hänestä itsestään tuntui tuo asia yksityiskohtaisesti seurailemalla askel askeleelta tätä merkillistä muodonvaihdosta. Hän omistaa asialle kaksi kokonaista nidosta niistä kahdeksastatoista, jotka hän on meille jättänyt. Koko tarina voidaan kuitenkin hyvin sisällyttää yhteen ainoaan lyhyeen lukuun.
Sir Oliver kuului niiden parinkymmenen miehen joukkoon, jotka Pääskyn upottaneen espanjalaisen aluksen miehistö oli pelastanut; eräs toinen oli Jasper Leigh, laivuri. Heidät kuljetettiin siellä pyhän inkvisition käsiin. Koska he olivat kaikki — tai melkein kaikki — harhaoppisia, pidettiin oikeana ja kohtuullisena, että heidän käännyttämiseensä ryhtyisivät ensi sijassa dominikaaniveljet. Sir Oliver polveutui suvusta, joka ei ollut milloinkaan ollut kuuluisa uskonnollisissa asioissa osoittamastaan ankaruudesta, ja hän ei varmaankaan aikonut antaa polttaa itseään elävältä, jos erinomaisen epäilyksenalaista tulevaista olotilaa koskevien vieraiden mielipiteiden omaksuminen riitti pelastamaan hänet roviolta. Hän suostui katoliseen kasteeseen melkein ylenkatseellisen välinpitämättömästi. Helppo on arvata, että laivurin Jasper Leigh'n omatunto oli laadultaan yhtä venyvä kuin sir Oliverin ja ettei hän suinkaan aikonut paistua jonkin mitättömän uskonpykälän vuoksi.
Pyhässä Huoneessa vallitsi epäilemättä suuri ilo näiden kahden onnettoman sielun pelastuttua heitä varmasti odottaneesta kadotuksesta. Oikeaan uskoon kääntyneinä he joutuivat lämpimän ja hellän kohtelun esineiksi, ja Jumalan koirat vuodattivat heidän tähtensä runsaita kiitollisuuden kyyneliä. Siihen heidän kerettiläisyytensä loppui. He puhdistuivat siitä lopullisesti suoritettuaan katumusta, asianmukaisessa muodossa Lissabonissa vietetyssä autodafeessa, kynttilä kädessään ja sanbenito hartioillaan. Kirkko laski heidät menemään antaen heille siunauksensa ja kehoittaen pysymään sillä pelastuksen tiellä, jolle heidät oli ylen lempeästi johdatettu.
Tämä vapaaksi laskeminen merkitsi kuitenkin selvää omanonnensa nojaan jättämistä. He joutuivat maallisen esivallan tutkittaviksi, ja maallisen esivallan asiana oli rangaista heitä heidän merellä tekemistään pahoista töistä. Tosin ei voitu näyttää toteen mitään erikoista. Mutta tuomioistuimet olivat sitä mieltä, että ilmeisten rikosten puute johtui luonnollisesti tilaisuuden puutteesta. He päättelivät, että vastakkaisessa tapauksessa rikos olisi varmaan syntynyt. Tämä vakaumus perustui siihen tosiasiaan, että Pääsky espanjalaisten ampumalla kehoittaessa sitä kääntymään oli jatkanut matkaansa. Vastaansanomattoman kastilialaisen logiikan mukaan oli niinmuodoin laivurin pahat aikeet todistettu.