»Huolimmeko siitä, mitä isämme tekivät?. Sitä suurempi häpeä heille, elleivät voineet naapureina pysyä ystävinä. Pitääkö meidän noudattaa niin valitettavaa esimerkkiä?»
»Tahdotteko väittää syyn olleen minun isässäni!» huudahti toinen, ilmeisesti vihanpuuskan valtaan joutuneena.
»En väitä mitään, poikaseni. Moitin heitä molempia.»
»Tuli ja leimaus!» kiljaisi master Peter. »Solvaatteko vainajaa?»
»Jos solvaan, niin molempia. Mutta enhän sitä tee. Moitin vain virhettä, joka heidän kummankin täytyisi tunnustaa, jos voisivat palata elämään.»
»Siinä tapauksessa, sir, neuvon teitä rajoittamaan tuomionne omaan isäänne, jonka kanssa ei yksikään kunniallinen mies olisi voinut elää rauhallisissa suhteissa —»
»Hiljempää, hiljempää, herraseni —»
»Ei ole mitään syytä alentaa ääntänsä. Ralph Tressilian oli maakuntamme häpeä. Tämän paikan ja Truron tai tämän paikan ja Helstonin välillä ei ole yhtäkään kylää, jossa ei vilise teidänlaisianne kyömyneniä, irstaan isänne jälkeläisiä.»
Sir Oliverin silmät supistuivat; hän hymyili. »Ihmettelen vain, mistä te olette nenänne saanut?» virkkoi hän.
Master Godolphin kavahti kiukuissaan seisaalleen, ja hänen tuolinsa keikahti kumoon hänen takanaan. »Te solvaatte äitini muistoa, sir!» huusi hän.