Sir Oliver tottui ja karaistui pian kestämään tätä sanoin kuvaamatonta elämää, kaleeriorjan elävää kuolemaa. Mutta tämä ensimmäinen pitkä matka Napoliin säilyi aina hänen muistissaan elämän kauheimpana kokemuksena. Hän kiskoi airoansa hetkeäkään levähtämättä kuusi tai kahdeksankin loputtoman pitkää tuntia, kerran kokonaista kymmenenkin tuntia. Toinen jalka kaaripuuhun varautuen, toinen edessä olevaan penkkiin tuettuna hän piti kiinni tuon pelottavan raskaan viidentoista jalan pituisen airon hänelle kuuluvasta osasta, nojautui eteenpäin — ja ylöspäin, jottei koskettaisi edessään puhkuvien ja hikoilevien orjien selkiä — kohotti sitten airoa, jotta sen lapa upposi veteen, tarttui lujasti kiinni, nousi penkiltään auttaakseen aironvetoa koko painollaan, heittäytyi takaisin ruskavalle rahille, jälleen eteenpäin ja niin aina siihen asti, kunnes hänen aistinsa kerrassaan turtuivat, näkö himmeni, suu kuivui ja koko ruumis oli elävää, jännittynyttä tuskaa. Sitten tuli päällysmiehen piiskasta viiltävä isku kiihtämään vähänkään herpoutuvia voimia ja jättäen toisinaan hänen paljaaseen selkäänsä verisen juovan.
Niin päivästä toiseen, milloin etelän armottoman auringon rakoille paahtamana, milloin yökasteen värisyttämänä nauttiessaan epämukavaa ja virkistämätöntä lepoansa, sanomattoman likaisena ja ruokkoamattomana, hiukset ja parta loputtoman hien tahmaamana, pesemättömänä, ellei sattunut huuhtelemaan ruumista siihen vuodenaikaan harvinainen sade, onnettomien kumppaniensa löyhkään melkein tukehtuen ja mätänevistä lammasnahoista ja taivas tiesi mistä kaikista tämän uivan helvetin saastoista siinneiden syöpäläisten ahdistamana. Häntä ruokittiin niukasti pilaantuneilla korpuilla ja tahmaisesta riisistä valmistetulla ruoalla, ja juomaksi annettiin haaleata väljähtynyttä vettä, lukuunottamatta niitä kertoja, jolloin soutua jatkettiin tavallista kauemmin; silloin pistivät katsastajat raatavien orjien suuhun viiniin kastettuja leipäpaloja pitääkseen yllä heidän voimiansa.
Matkan aikana alkoi raivota keripukki, ja muitakin tauteja ilmaantui soutumiehiin, puhumattakaan kaikkiin ilmaantuneista kovan penkin aiheuttamista märkivistä hieroutumista, joita jokaisen täytyi sietää parhaansa mukaan. Jos orja sortui tautiinsa tai enempää kestämättä pyörtyi, niin katsastajat eivät kauan siekailleet. Auttamattomat sairaat heitettiin mereen, pyörtyneet vedettiin keskikäytävälle tai kannelle, missä heitä elvytettiin ruoskimalla; elleivät elpyneet, heitä ruoskittiin, kunnes muuttuivat kamalaksi veriseksi tahtaaksi, joka sitten paiskattiin mereen.
Muutaman kerran heidän kulkiessaan vastatuuleen orjien löyhkä kantautui taaksepäin aluksen hienoon kullattuun peräosaan, missä olivat matkustajina infanta ja hänen saattajansa. Silloin ruorinpitäjää käskettiin kääntämään, ja orjat pitivät kaleeria monet pitkät tunnit siinä asennossa, hiljalleen kääntäen sitä takaisin tuuleen, jottei eksyttäisi suunnasta.
Matkan ensimmäisenä viikkona kuolleiden luku oli melkein neljännes orjien koko määrästä. Mutta keulassa oli varaväkeä, jota tuotiin tyhjien paikkojen täytteeksi. Tässä hirmuisessa koettelemuksessa säilyivät elävinä vain kaikkein soveliaimmat.
Niiden joukkoon kuului sir Oliver ja samoin hänen lähin soutukumppaninsa, tanakka, väkevä, välinpitämätön, valitusta halveksiva nuori maurilainen, jonka stoalainen kohtaloonsa-alistuminen herätti sir Oliverissa ihailua. He eivät päiväkausiin virkkaneet toisilleen sanaakaan, koska otaksuivat eri uskontojen merkitsevän, heidät vihollisiksi, vaikka he olivatkin onnettomuustovereita. Mutta eräänä iltapäivänä, kun eräs armahtavan tajuttomuuden tilaan vaipunut iäkäs juutalainen vedettiin käytävälle ja piestiin, sir Oliver kääntyi toisaalle ja näki infantaa saattavan tulipunaisen prelaatin katselevan peräkannen kaiteen luota ankarin, säälimättömin silmin. Tuo epäinhimillisyys ja lempeän ja laupiaan Vapahtajan virallisen palvelijan jäinen säälimättömyys sai hänet ääneen kiroamaan kaikkia kristityitä yleensä ja tuota punaista kirkon ruhtinasta erikoisesti.
Hän kääntyi vieressään olevan maurilaisen puoleen ja lausui hänelle espanjankielellä: »Helvetti on varmaan tehty kristittyjä varten, ja siitä epäilemättä johtuu, että he yrittävät tehdä maailman samanlaiseksi.»
Onneksi vaimensivat narisevat ja läiskyvät airot, helisevät kahleet ja onnettomaan juutalaiseen sattuvat piiskaniskut hänen äänensä kaikua. Mutta mauri kuuli hänen sanansa, ja hänen tummat silmänsä välkähtivät.
»Heitä odottaa seitsemään kertaan kuumennettu pätsi», vastasi hän, ja tuntui siltä kuin hänen lausumassaan ilmenevä varmuus olisi ollut hänen stoalaisuutensa lähteenä. »Mutta etkö ole kristitty?»
Hän puhui Pohjois-Afrikan merenrannikon omituista kieltä, sitä lingua francaa, joka kuulosti joltakin arabialaisilla sanoilla höystetyltä ranskan murteelta. Mutta sir Oliver ymmärsi hänen sanansa melkein aavistamalla. Hän vastasi espanjankielellä, sillä vaikka mauri ei näyttänytkään sitä puhuvan, hän kuitenkin ilmeisesti sitä ymmärsi.