»Minä luovun uskostani tänä hetkenä», vastasi sir Oliver kiihtyneenä. »En tahdo tunnustaa omakseni uskontoa, jonka nimessä tuollaista tapahtuu. Katsokaahan tuota tulipunaista helvetin hedelmää tuolla! Nähkää, kuinka keikarimaisesti hän vie hajurasiansa nenälleen, jottei meidän raadollisuutemme löyhkä loukkaisi hänen pyhiä sieraimiansa. Olemmehan kuitenkin Jumalan luomuksia, hänen kuvaksensa tehdyt samoinkuin tuo. Mitä hän tietää Jumalasta? Hän tuntee uskonnon samoinkuin tuntee hyvät viinit, runsaat ruoat ja hempeät naiset. Hän saarnaa itsensäkieltämistä taivaaseen pääsemisen välineenä ja joutuu kadotukseen oman oppinsa nojalla.» Kohottaessaan siinä suurta airoa ylös- ja alaspäin hän murahti rivon sadatuksen. »Minäkö kristitty?» huudahti hän ja nauroi ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin hänet oli tähän piinapenkkiin kytketty. »Olen saanut kyllikseni kristityistä ja kristikunnasta!»
»Totisesti olemme Jumalan, ja hänen luoksensa me palaamme», virkkoi mauri.
Siitä alkoi ystävyys sir Oliverin ja tuon Jusuf-ben Moktar nimisen miehen välillä. Muslim käsitti sir Oliverissa näkevänsä ihmisen, jonka pään päälle oli laskeutunut Allahin armo, ihmisen, joka oli kypsynyt ottamaan vastaan profeetan sanoman. Jusuf oli hurskas ja ryhtyi kääntämään orjatoveriansa. Sir Oliver kuunteli häntä kuitenkin vain välinpitämättömästi. Luovuttuaan toisesta uskosta hän tarvitsi melkoista vakuutusta, ennenkuin omaksui toisen, ja hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut kaikki Jusufin islamin ylistykseksi painokkaasti esittämät asiat jo aikaisemmin kristinuskon kiitokseksi esitettyinä. Mutta hän piti tuon omana salaisuutenaan, ja keskustelu muslimin kanssa perehdytti hänet sillävälin lingua francaan niin että hän puolen vuoden kuluttua havaitsi puhuvansa sitä kuin maurilainen, kaikkea muslimin kuvakieltä käyttäen ja höystäen sitä tavallista enemmänkin arabialaisilla sanoilla ja lauseparsilla.
Puolen vuoden kuluessa lopulleen sattui tapaus, jonka nojalla sir Oliver pääsi jälleen vapaaksi. Sillävälin olivat hänen muutenkin harvinaisen voimakkaat jäsenensä tulleet norsumaisen väkeviksi. Kaleeriorjien laita oli yleensäkin niin. Ihminen joko menehtyi ponnistuksiinsa tai hänen lihaksensa ja jänteensä lujenivat kestämään armotonta tehtävää. Sir Oliverista oli noina kuutena kuukautena tullut teräksinen ja rautainen mies, johon väsymys ei pystynyt ja joka kykeni kestämään melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia.
He olivat palaamassa kotiin eräältä Genuaan tekemältään matkalta, kun heidät eräänä iltana, Minorcan luona Balearein saaristossa oltaessa, yllätti neljän muhamettilaisen kaleerin muodostama laivue, joka niemen takaa esiin pyrähtäen piiritti heidät ja kävi heidän kimppuunsa.
Espanjalaisessa aluksessa kajahti kamala huuto: »Asad-ed-Din!» Tuo oli kaikkein pelottavimman muhamettilaisen merisissin nimi siitä lähtien, kun italialainen luopio Ochiali-Ali Pašša oli saanut surmansa Lepanton luona. Torvet törähtelivät ja rummut jymisivät peräpuolella, ja kypäreillä ja rintahaarniskoilla varustetut espanjalaiset ryhtyivät puolustamaan elämäänsä ja vapauttansa, aseinaan hakapyssyt ja peitset. Tykkimiehet juoksivat paikoilleen. Mutta tuli oli viritettävä ja siepattava sytyttimiin, ja hämmingin vallitessa kului paljon aikaa, niin paljon, ettei yhtäkään tykkiä ehditty laukaista, kun ensimmäisen kaleerin valtaushaka jo iski kiinni espanjalaisen kaidepuuhun. Isku ja sysäys oli kamala. Muhamettilaisen kaleerin — Asad-ed-Dinin oman aluksen — varustettu kokka puski vinosti espanjalaisen keskirunkoon pirstoen viisitoista airoa ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkiä kuivuneita oksia.
Orjat kiljaisivat, ja sitten kuului surkeita valitusääniä, kuin kadotukseen joutuneiden olentojen suista. Neljäkymmentä heistä olivat taaksepäin ponnahtavat airot iskeneet. Muutamat olivat kuolleet heti, toiset makasivat hervottomina ja murskautuneina, toinen selkä taittuneena, toinen katkennein jaloin ja kylkiluin.
Sir Oliver olisi varmaan joutunut saman kohtalon alaiseksi, ellei häntä olisi varoittanut ja neuvonut Jusuf, joka oli hyvin perehtynyt kaleeritaisteluun ja selvästi aavisti, mitä täytyi tapahtua. Hän työnsi airon mahdollisimman kauas ylös- ja eteenpäin pakottaen toiset samassa penkissä olevat tekemään samoin. Sitten hän laskeutui polvilleen, irroitti kätensä ja lyyhistyi alas, kunnes hänen hartiansa olivat penkin tasalla. Hän oli huutanut sir Oliverille kehoittaen häntä noudattamaan esimerkkiä, ja sir Oliver totteli viipymättä toisen pakottavan kehoituksen nojalla käsittäen asian tärkeyden, vaikka ei tietänytkään, mitä se merkitsi. Hetkistä myöhemmin, ennen katkeamistaan, airo kimmahti takaisin puhkaisten erään penkissä olevan orjan kallon ja haavoittaen toisia kuolettavasti, mutta hipaisemattakaan sir Oliveria ja Jusufia. Kohta senjälkeen heittäytyivät lähinnä heidän edessään olevan penkin miehet taaksepäin huutaen ja sadatellen.
Päästessään jaloilleen sir Oliver näki taistelun olevan täydessä käynnissä. Espanjalaiset olivat ampuneet yhteislaukauksen, laivan partaalla kiiriskeli sakea savu, ja sen läpi nyt syöksyivät kannelle merisissit, etunenässä pitkä, laiha, vanhahko mies, jolla oli liehuva valkoinen parta ja mustanpuhuvat kotkan kasvot. Hänen lumivalkoisessa turbaanissaan välkkyi smaragdeista sommiteltu puolikuu; sen yli kohosi teräskypärän huippu, ja koko ruumista verhosi rautapaita. Hän heilutti pitkää käyrää miekkaa, jonka tieltä espanjalaisia kaatui kuin vehnää leikkaajan sirpin edestä. Hän taisteli kymmenen miehen verosta ja hänen tuekseen tulvi loppumaton virta muhamettilaisia huutaen: »Din! Din! Allah, J'Allah!»
Espanjalaisten oli peräydyttävä yhä kauemmas tuon vastustamattoman hyökkäyksen tieltä.