Sir Oliver näki Jusufin turhaan ponnistelevan vapautuakseen kahleistaan ja ryhtyi häntä auttamaan. Hän kumartui siihen molemmin käsin, asetti jalkansa penkkiä vasten, ponnisti kaikin voimin ja riuhtaisi sinkilän puusta irti. Jusuf oli vapaa, tietenkin lukuunottamatta painavaa vitjaa, joka riippui hänen teräksisestä nilkkarenkaastaan. Hän suoritti vuorostaan saman palveluksen sir Oliverille, joskaan ei yhtä nopeasti, sillä vaikka olikin voimakas, hän ei kumminkaan vetänyt vertoja Cornwallin miehelle, tai oli viimeksimainitun sinkilä isketty terveempään puuhun. Lopulta se kuitenkin kirposi, ja sir Oliverkin oli vapaa. Hän nosti ketjun rasittaman jalkansa penkille ja väänsi kahleen päästä riippuvalla sinkilällä auki sen renkaan, joka oli sitä kiinnittänyt hänen nilkkarautaansa.
Sen tehtyään hän kävi kostamaan. Huutaen »Din!» yhtä äänekkäästi kuin ken hyvänsä muhamettilaisten hyökkääjien joukossa hän syöksyi espanjalaisten kimppuun takaapäin, kahlettaan heiluttaen. Hänen kädessään se oli hirmuinen ase. Hän käytteli sitä piiskana huitoen oikeaan ja vasempaan, milloin halkaisten kallon, milloin murskaten kasvot, kunnes oli raivannut itselleen tien tungokseen keräytyneiden espanjalaisten välitse, jotka tämän äkkinäisen takaa-hyökkäyksen hämmentäminä eivät yrittäneet paljonkaan ahdistaa vapautunutta kaleeriorjaa. Hänen jäljessään tuli Jusuf heiluttaen kymmenen jalan pituista airon tynkää.
Sir Oliver tunnusti myöhemmin tietävänsä varsin vähän siitä, mitä noina hetkinä tapahtui. Hän tuli täysin tajuihinsa huomatessaan taistelun päättyneen, valtavan joukon turbaanipäisiä merisissejä seisovan yhteen kasaan hätääntyneiden espanjalaisten ympärillä, toisten murtavan auki hyttejä ja kiskovan sieltä arkkuja, toisten taltoilla ja vasaroilla varustettuina liikkuvan soutupenkkien vieritse vapauttaen eloonjääneitä orjia, joista kaikkein useimmat olivat islamin lapsia.
Sir Oliver havaitsi seisovansa vastapäätä valkopartaista merisissien päällikköä, joka nojasi käyrään miekkaansa ja katseli häntä, silmissä huvin ja hämmästyksen ilme. Miehemme alaston ruumis oli kiireestä kantapäähän verissä, ja oikeassa kädessään hän piteli yhä sitä käsivarren mittaista kahleenkappaletta, joka oli jättänyt ylen kaameata jälkeä. Jusuf seisoi päällikön vieressä nopeasti jotakin puhuen.
»Allahin nimessä, eipä ole nähty milloinkaan niin reimaa taistelijaa!» huusi viimeksimainittu. »Hänessä on profeetan voima, koska hän lyö ylen voimallisesti uskottomia koiria.»
Sir Oliverin kasvoihin nousi hurja hymynirvistys. »Maksoin heille takaisin muutamia piiskaniskuja — korkorahoja unohtamatta», virkkoi hän.
Näissä olosuhteissa hän tuli kohdanneeksi peloittavan Asad-ed-Dinin,
Algierin paššan, ja nuo olivat ensimmäiset heidän vaihtamansa sanat.
Kun häntä sitten kuljetettiin Berberiaan itsensä Asadin kaleerissa, hänet pestiin ja ajeltiin häneltä hiukset jättämällä vain otsalle tupsun, josta profeetan oli määrä nostaa hänet taivaaseen hänen maallisen vaelluksensa päättyessä. Hän ei ollenkaan vastustellut. Hänet ruokittiin ja jätettiin muuten omaan oloonsa, ja kunhan niin tapahtui, saivat hänen puolestaan muuten tehdä, mitä hyväksi näkivät. Puettuna liehuviin vaatteisiin, jotka olivat hänestä oudot, ja päätä kiertävään turbaaniin hänet vietiin aluksen perään, missä Asad ja Jusuf istuivat aurinkoteltan alla, ja hän käsitti saaneensa oikeauskoiselle kuuluvan kohtelun Jusufin esitysten nojalla.
Jusuf-ben-Moktar havaittiin melkoiseksi henkilöksi; hän oli Asad-ed-Dinin veljenpoika ja tuon Allahin ylentämän suosikki, mies, jonka joutumista kristittyjen käsiin oli haikeasti valitettu. Hänen vapautumisensa orjuudesta herätti niinmuodoin suurta riemua. Vapauduttuaan hän oli muistanut soutajaveikkoansa, jota kohtaan Asad-ed-Din osoitti mitä suurinta mielenkiintoa, sillä vanha merisissi ei pitänyt mistään muusta maailmassa niinkuin taistelijasta ja vakuutti, ettei ollut koko ikänänsä nähnyt ketään tuohon solakkaan kaleeriorjaan verrattavaa, ei milloinkaan tekoa, joka olisi ollut hänen taannoisen niittotyönsä veroinen. Jusuf oli hänelle kertonut, että mies oli kypsä hedelmä profeetan poimittavaksi, että Allahin armo oli hänen vaiheellansa ja että häntä täytyi pitää mieleltään jo nyt kelpo muslimina.
Kun sir Oliver sitten pestynä, hyvätuoksuisin voitein voideltuna, valkoiseen viittaan ja turbaaniin puettuna ja sellaisena entistäänkin pitemmältä näyttävänä saapui Asad-ed-Dinin luo, ilmoitettiin hänelle, että jos hän tulisi liittymään profeetan huoneen uskollisiin ja pyhittämään sen voiman ja rohkeuden, jolla Allah oli hänet varustanut, oikean uskon puolustamiseen ja islamin vihollisten kurittamiseen, niin häntä oli odottamassa suuri kunnia, rikkaus ja arvo.