Koko ehdotuksesta, joka esitettiin valtavan laajasti ja runsaskäänteisesti, kuten itämailla ainakin, juurtui hänen verrattain hämmentyneeseen mieleensä vain se lause, joka koski islamin vihollisten kurittamista. Hän käsitti, että islamin viholliset olivat hänen omia vihollisiansa, ja käsitti lisäksi, että he kovin kaipasivat kuritusta, joten sen asiakseen omaksuminen oli erinomaisen kiitollinen tehtävä. Niin hän harkitsi esitettyä ehdotusta. Hän harkitsi lisäksi, että vaihtoehtona — jos hän kieltäytyi suorittamasta vaadittua uskontunnustusta — oli välttämättä palaaminen kaleeriairon ääreen, tällä kertaa muhamettilaiseen kaleeriin.
Viimeksimainitusta toimesta hän kuitenkin oli jo ehtinyt saada enemmän kuin kyllikseen, ja koska hänet nyt oli pesty ja hänessä oli herätetty puhtaan inhimillisen olennon normaalitunnot, hän tunsi olevansa kykenemätön palaamaan airoon, olipa hänen rohkeutensa muuten kuinka rajaton tahansa. Olemme nähneet, miten vaivattomasti hän oli vaihtanut alkuperäisen tunnustuksensa katoliseen uskoon ja miten perusteellisesti hän oli siinä pettynyt. Yhtä vaivattomasti hän nyt kääntyi muhamettilaiseksi ja paljoa suuremmaksi hyödykseen. Kaiken muun lisäksi hän vielä omaksui Mohammedin uskonnon eräänlaisin tuimin vakaumuksin, joka oli kerrassaan puuttunut hänen aikaisemmasta kääntymyksestään.
Kaleeriorjana ollessaan hän, kuten näimme, johtui siihen vakaumukseen, että kristillisyys sellaisena kuin sitä hänen aikanaan harjoitettiin, oli inhottavaa pilkkaa, josta maailman oli mieluummin vapauduttava. Ei ole otaksuttavaa, että tämä hänen otaksumansa johti hänet pitämään islamia totuutena tai että hänen kääntymisensä oli muuta kuin pinnallista. Mutta koska hänen kerran oli valittava joko soutupenkki tai peräkansi, airo tai käyrämiekka, hän valitsi rohkeasti sen ainoan, mikä tässä tapauksessa voi johtaa vapauteen ja elämään.
Niin hänet otettiin niiden uskollisten joukkoon, joiden huvimajat odottavat heitä paratiisissa koskaan puuttumattomia hedelmiä kantavassa yrttitarhassa, missä virtaa rieska, viini ja sula hunaja. Hänestä tuli Jusufin lähin mies hänen kaleeriinsa, ja hän auttoi päällikköänsä suunnilleen kymmenessä taistelussa niin taitavasti ja tehokkaasti, että tuli pian kuuluisaksi Välimeren sissien joukossa. Suunnilleen kuusi kuukautta myöhemmin, taisteltaessa Sisilian rannikolla erään Maltan ritareille kuuluvan kaleerin kanssa, Jusuf sai voiton hetkellä kuolettavan haavan. Hän veti tuntia myöhemmin viimeisen henkäyksensä sir Oliverin sylissä, nimitti viimeksimainitun seuraajakseen kaleerin päällikkönä ja teroitti kaikkien mieliin, että häntä oli ehdottomasti toteltava, kunnes palaisivat Algieriin ja pašša ratkaisisi asian lopullisesti.
Pašša vahvisti kuolevan veljenpoikansa määräyksen, ja niin sir Oliver havaitsi olevansa kaleerin päällikkö. Siitä hetkestä hän oli Oliver-Reis, mutta aivan pian hänen kuntonsa ja tuimuutensa hankkivat hänelle lisänimen Sakr-el-Bahr, Merihaukka. Hänen maineensa kasvoi nopeasti ja levisi pian aina kristittyjen rannikoille. Hänestä tuli pian Asadin lähin mies, kaikkien hänen kaleeriensa toinen päällikkö, mikä itse asiassa merkitsi, että hän oli ylipäällikkö, sillä Asad alkoi olla vanha ja lähti yhä harvemmin merelle. Sakr-el-Bahr hyökkäili hänen nimessään ja sijassaan, ja niin rohkeasti, taitavasti ja onnellisesti, ettei milloinkaan palannut retkeltä tyhjin käsin.
Kaikkien mielestä oli selvää, että Allahin armo lepäsi hänen päälaellansa ja että Allah oli valinnut hänet tuottamaan islamille erikoista kunniaa. Asad, joka oli häntä aina kunnioittanut, alkoi vähitellen häntä rakastaa. Kuinkapa olisikaan erinomaisen hurskas mies menetellyt toisin, kun oli kysymyksessä henkilö, johon Allah armelias armahtavainen oli niin ilmeisen erikoisesti kiintynyt? Kaikkien mielipiteenä oli, että kun Asad-ed-Dinin kohtalo kerran täyttyisi, Sakr-el-Bahrin piti tulla hänen seuraajakseen, joten Oliver-Reis kulkisi samaa latua kuin Barbarossa, Ochiali ja muut kristityt luopiot, joista oli tullut islamin merisissiruhtinaita.
Huolimatta eräistä vihamielisyyksistä, joita hänen nopea ylenemisensä aiheutti ja joista pian puhumme enemmän, hänen valtansa oli yhden ainoan kerran vaarassa raueta. Tullessaan eräänä aamuna Algierin löyhkävään vankilaan, suunnilleen kuusi kuukautta sen jälkeen, kun oli päässyt päälliköksi, hän löysi sieltä parikymmentä oman maansa miestä ja käski heti avata heidän kahleensa ja päästää heidät vapaiksi.
Kutsuttuna paššan luo vastaamaan teostaan hän menetteli kopeasti, koska mikään muu menettely ei käynyt päinsä. Hän vannoi profeetan parran kautta, että jos hänen oli paljastettava Mohammedin miekka ja palveltava islamia merillä, hän oli tekevä siten omalla tavallansa ja että hänen kansalaistensa tuli säästyä tuolta miekalta. Toisaalta hän vannoi, ettei islam joutuisi asiasta kärsimään, koska hän lupasi jokaisen vapauttamansa englantilaisen sijaan tuoda kaksi espanjalaista, ranskalaista, kreikkalaista tai italialaista vangiksi.
Hänen ajatukseensa suostuttiin, mutta vain sillä ehdolla, että hänen tuli ostaa omikseen ne orjat, jotka tahtoi vapauttaa, koska vangiksi saadut olivat valtion omaisuutta. Hankittuaan heidät omikseen hän voi menetellä miten hyväksi näki. Niin ratkaisi viisas ja oikeamielinen Asad syntyneen vaikeuden, ja Oliver-Reis oli kyllin älykäs ratkaisun hyväksyäkseen.
Siitä lähtien hän osti omikseen kaikki Algieriin tuodut englantilaiset orjat, vapautti heidät ja piti huolta siitä, että he pääsivät takaisin kotiin. Hänen oli niinmuodoin suoritettava joka vuosi melkoinen summa, mutta hänen rikkautensa oli nyt lisääntymässä niin nopeasti, että se helposti kesti sellaisen veron.