Lordi Henryn kronikkaa lukiessaan voi johtua päättelemään, että sir Oliver oli uuden elämänsä pyörteissä kerrassaan unohtanut kotimaan tapahtumat ja rakastamansa naisen, joka oli ylen kerkeästi otaksunut hänet veljensä surmaajaksi. Niin voisi uskoa, kunnes ehtii siihen kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka hän kerran keksi Bisken-el-Borakin Algieriin tuomien englantilaisten merimiesten joukossa erään cornwallilaisen Pitt-nimisen pojan, joka oli kotoisin Helstonista ja jonka isän hän oli tuntenut.
Hän vei nuorukaisen mukanaan hienoon palatsiinsa Bab-el-Uebin läheisyydessä, kohteli häntä kuin kunnioitettua vierasta ja istui koko kesäisen yön keskustellen hänen kanssaan, kysellen häneltä erinäisiä henkilöitä koskevia seikkoja ja siten vähitellen houkutellen hänet kertomaan, mitä kaikkea kotiseudulla oli tapahtunut niiden kahden vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän itse oli sieltä poistunut. Tästä kertomuksesta saamme sen vaikutelman, että luopio oli joutunut kipeän kaipauksen, tuiman koti-ikävän valtaan ja yritti sitä lieventää loputtomilla kyselyillään. Cornwallilainen nuorukainen oli herättänyt hänen mielessään tuskallisen muiston menneisyydestä, jolle hän oli kääntänyt selkänsä muuttuessaan muslimiksi ja merirosvoksi.
Ainoa mahdollinen päätelmä on se, että noina kesäisen yön hetkinä hänen mielessään liikkui katumus ja hurja kaipaus päästä takaisin. Rosamund tulisi avaamaan hänelle jälleen sen oven, jonka hän oli onnettomuuden ahdistamana paukahduttanut kiinni. Sir Oliver uskoi hänen varmaan niin menettelevän, kunhan saisi tietää totuuden. Ja eihän nyt ollut enää minkäänlaista syytä salata totuutta, suojella edelleen pelkurimaista velipuolta, jota hän oli oppinut vihaamaan yhtä tuimasti kuin oli häntä ennen rakastanut.
Hän sepitti salaa pitkän kirjeen kertoen siinä kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä lähtien, kun hänet oli ryöstetty, ja kertoen täyden totuuden siitä ja siihen johtaneesta teosta. Hänen kronikkansa sepittäjän mielestä tämän kirjeen olisi pitänyt voida liikuttaa kyyneliin kivenkin. Sitäpaitsi se ei ollut pelkkää kiihkeätä viattomuuden vakuuttelua tai perustelemattomien veljeä koskevien syytösten esittämistä. Siinä mainittiin Rosamundille todistuskappaleista, joiden täytyi hälventää kaikki epäilykset. Siinä kerrottiin master Bainen laatimasta ja papin todistamasta pergamentista, joka asiakirja oli jätettävä hänelle kirjeen ohella. Sitäpaitsi Rosamundia kehoitettiin vakuuttautumaan asiakirjan aitoudesta tiedustamalla asianlaitaa master Bainelta itseltään. Vihdoin pyydettiin häntä esittämään koko asian kuningattarelle ja siten turvaamaan sir Oliverille vapauden palata Englantiin tarvitsematta pelätä joutuvansa mitenkään kärsimään uskosta luopumisensa vuoksi, johon tekoon hänen kärsimyksensä olivat hänet pakottaneet.
Hän antoi nuorelle cornwallilaiselle runsaat lahjat, jätti tuon kirjeen hänen itsensä perille toimitettavaksi ja kertoi, kuinka hän löytäisi asiakirjan, joka oli jätettävä sen keralla. Hän oli jättänyt tuon arvokkaan pergamentin Penarrow'n kirjastoon ajohaukan opettamista käsittelevän vanhan kirjan lehtien väliin, mistä se todennäköisesti oli vieläkin löydettävissä, koska hänen veljellään ei ollut asiasta tietoa eikä hän yleensäkään harrastanut kirjojen tutkimista. Pittin tuli voittaa puolelleen vanha Nicholas ja saada hänen avullaan haltuunsa tuo asiakirja, jos se vielä oli olemassa.
Sitten Sakr-el-Bahr saatteli Pittin Genuaan ja toimitti hänet siellä englantilaiseen alukseen.
Kolme kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, Pittin kirjoittaman kirjeen, joka saapui hänelle Genuan kautta — Genua oli näet rauhallisissa suhteissa Algierin valtiaisiin ja välitti tietojen vaihtamista kristikunnan kanssa. Pitt ilmoitti kirjeessään tehneensä kaikki, mitä sir Oliver oli hänen tehtäväkseen määrännyt: Hän oli vanhan palvelijan avustamana löytänyt pergamentin ja oli itse käynyt mistress Rosamund Godolphinin luona, joka nykyjään asui sir John Killigrew'n kartanossa Arwenackissa, ja oli jättänyt hänelle kirjeen ja pergamentin. Kuultuaan kenen valtuuttamana hän oli saapunut mistress Rosamund oli kuitenkin hänen nähtensä viskannut tuleen sekä kirjeen että pergamentin ja lähettänyt hänet pois, ennenkuin hän oli ehtinyt asiaansa esittää.
Sakr-el-Bahr vietti yön ulkona, tuoksuvassa yrttitarhassaan, ja hänen orjansa kertoivat kauhistuneina kuulleensa hänen nyyhkyttävän ja itkevän. Jos hänen sydämensä tosiaankin itki, se tapahtui viimeisen kerran; siitä pitäen hän oli entistä tutkimattomampi, armottomampi, julmempi ja ivallisempi, eikä sen päivän jälkeen huolinut enää vapauttaa yhtäkään englantilaista orjaa. Hänen sydämensä oli muuttunut kivikovaksi.
Niin kului viisi vuotta siitä kevätillasta, jolloin hän oli joutunut Jasper Leigh'n satimeen, ja hänen maineensa levisi, hänen nimensä muuttui merten kauhuksi, ja laivastoja lähti vesille Maltasta, Napolista ja Veneziasta tehdäkseen loppua hänestä ja hänen armottomasta merisissitoimestaan. Mutta Allah varjeli häntä, ja Sakr-el-Bahr ei käynyt milloinkaan taisteluun tempaamatta voittoa islamin käyrille miekoille.
Tämän viidennen vuoden keväänä saapui hänelle toinen kirje cornwallilaiselta Pittiltä, kirje, joka osoitti, ettei kiitollisuus ollut maailmasta hävinnyt siinä määrin kuin hän oli otaksunut, sillä nuorukainen, jonka hän oli vapauttanut orjuudesta, kirjoitti hänelle pelkästä kiitollisuudesta kertoakseen eräitä häntä koskevia asioita. Tämä kirje sai vanhan haavan vuotamaan, vieläpä enemmänkin: se iski häneen uuden. Hän sai tietää sir John Killigrew'n pakottaneen kirjeen lähettäjän todistamaan sir Oliverin kääntyneen muhamettilaiseksi, minkä nojalla tuomioistuin oli julistanut hänet kuolleeksi ja määrännyt hänen omaisuutensa perijäksi hänen velipuolensa, master Lionel Tressilianin. Pitt sanoi olevansa sanomattoman masentunut siitä, että oli tietämättään tullut tehneeksi sir Oliverille huonon palveluksen hänen hyvien tekojensa korvaukseksi, ja lisäsi, että olisi mieluummin antanut hirttää itsensä, jos olisi aavistanut, mihin hänen todistuksensa johti.