Sakr-el-Bahrin luo tuli nyt Bisken tekemään selkoa valtauksen arvosta. Vankeja ja alusta lukuunottamatta ei ollut saatu mitään merkittävää. Koska alus oli ollut lähdössä pois Espanjasta, ei voinut edellyttääkään siinä olevan mitään aarteita. Löytyi suuria ase- ja ruutivarastoja ja vähän rahaa, mutta muuta ei mitään huomion arvoista.
Sakr-el-Bahr lausui lyhyesti hämmästyttävät käskynsä. »Siirrä vangit johonkin kaleeriin, Bisken, ja vie itse ne Algieriin myytäviksi. Kaikki muu jääköön laivaan, ja kaksisataa valittua sissiä lähteköön kanssani pitkälle retkelle toimien samalla kertaa merimiehinä ja sotureina.»
»Etkö siis aiokaan palata Algieriin, Sakr-el-Bahr?»
»En vielä. Lähden nyt pitkälle matkalle. Vie terveiseni Asad-ed-Dinille, jota Allah suojelkoon ja rakastakoon, ja sano hänelle, että palaan suunnilleen kuuden viikon kuluttua.»
Oliver-Reisin äkkinäinen päätös herätti kaleerissa melkoista mielten liikutusta. Merisissit eivät olleet perehtyneet avoimella merellä purjehtimiseen, kukaan heistä ei ollut käynyt Välimerta kauempana, vain harvat olivat olleet Kap-Spartelin tienoilla asti lännessä, ja epäiltävää on, olisivatko he lähteneet kenenkään toisen johtajan keralla avoimen Atlannin vaaroihin. Mutta Sakr-el-Bahr, onnen helmalapsi, Allahin suojelema, oli johtanut heitä aina vain voittoon, ja hänen tarvitsi vain kutsua heitä seuraamaan itseään, ja kaikki riensivät hänen jäljessään minne ikinä hän tahtoi. Niinmuodoin ei ollut suinkaan vaikeata löytää niitä kahtasataa muslimia, jotka hän tarvitsi taistelevaksi miehistökseen. Pikemmin oli vaikeata rajoittaa kiihkeästi retkelle pyrkivien luku hänen mainitsemaansa määrään.
Ei pidä otaksua sir Oliverin tällöin toimineen minkään ennaltalaaditun suunnitelman mukaisesti. Maatessaan rantakallioilla ja katsellessaan vastatuuleen pyrkivää kaunista alusta hän oli johtunut ajattelemaan, että syntyisi sievä seikkailu, jos purjehtisi tuollaisessa aluksessa Englantiin, iskisi arvaamatta kuin ukonvaaja Cornwallin rantaan ja vaatisi tilille pelkurimaisen veljensä. Hän oli leikkinyt tuolla kuvitelmalla, haaveellisesti, melkein kuin tuulentupaa rakentaen. Taistelun tuoksinassa se sitten oli kerrassaan häipynyt hänen mielestään palatakseen sinne päätöksenä, kun hän näki edessään Jasper Leigh'n.
Laivuri ja alus yhdessä soivat hänelle kaikki välineet haaveensa toteuttamiseen. Ei ollut ketään vastustamassa hänen tahtoansa, ei mitään syytä, joka olisi vaatinut luopumaan tästä säälimättömästä aikeesta. Hän saisi kenties nähdä jälleen Rosamundinkin, voisi pakottaa hänet kuuntelemaan totuudenmukaista kertomustaan. Sitäpaitsi oli olemassa sir John Killigrew. Hän ei ollut milloinkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä, oliko sir John ollut aikaisemmin hänen ystävänsä vai vihollisensa; mutta koska juuri sir John oli antanut apuaan Lionelia Oliverin sijaan asetettaessa — saamalla tuomioistuimet julistamaan Oliverin kuolleeksi sen nojalla, että laki piti luopiot vainajina — ja koska juuri sir John oli puuhannut Lionelin ja Rosamundin välille naimisliittoa, päätti sir Oliver käydä sir Johniakin tervehtimässä ja selittämässä, mitä hän oikeastaan teki.
Oliver-Reis oli siihen aikaan elämän ja kuoleman herra Afrikan rannikolla, joten hänen päätöksensä merkitsi suorituksen alkamista. Hänessä oli kehittynyt tottumus viipymättä noudattaa jokaista haluansa, ja tämä tottumus johti nyt hänen toimintaansa.
Hän suoritti valmistavat toimenpiteet nopeasti, ja seuraavana aamuna espanjalainen alus — sen nimi oli aikaisemmin ollut Nuestra Señora de las Llagas, mutta tämä nimi oli huolellisesti poistettu — pullisti purjeensa ja suuntautui aavalle Atlannille, johtajanaan kapteeni Jasper Leigh. Bisken-el-Borakin komennettavina olevat kaleerit painuivat hitaasti itäänpäin kohti Algieria, liikkuen lähellä rannikkoa, kuten oli merisissien tapa.
Tuuli suosi Oliveria siinä määrin, että kymmenen päivän kuluttua siitä, kun oli kuljettu Kap Vincentin ohi, alkoi häämöttää edessä Lizard-niemi.