Neljäs luku.
RETKI.
Fal-joen suulla, Smithickin luona, niiden kukkuloiden varjossa, joita kruunasi Arwenackin kaunis kartano, keinui ankkurissa hieno alus, jota rakennettaessa oli käytetty taitavimpia mestareita ollenkaan säästelemättä rahoja. Alus oli sopiva pitkien matkojen suorittamiseen, ja jo päiväkausia oli puuhailtu varustettaessa sitä muonalla ja ampumavaroilla, joten pienen pajan ja niiden muutamien mökkien ympärillä, jotka tuon kalastajakylän muodostivat, nyt vallitsi tavaton hälinä, ikäänkuin tulevien aikojen melkoisen liikkeen enteenä. Sir John Killigrew näet näytti vihdoinkin alkavan päästä asiassa voitolle ja saattoi ruveta perustamaan sinne uneksimaansa hienoa satamaa.
Tätä asiaintilaa oli melkoisesti edistänyt hänen ystävyytensä master Lionel Tressilianin kanssa. Lionel oli kerrassaan luopunut sir Oliverin vastarinnasta, jota viimeksimainitun yllytyksestä olivat melkoisessa määrässä kannattaneet Truro ja Helston; olipa Lionel mennyt niinkin pitkälle vastakkaiseen suuntaan, että oli kannattanut sir Johnin parlamentille ja kuningattarelle lähettämiä anomuksia. Varsin luonnollisena seurauksena oli, että samoinkuin sir Oliverin tuota suunnitelmaa vastaan kohottama vastustus oli ollut Arwenackin ja Penarrow'n välisen vihamielisyyden aiheena, samoin oli Lionelin kannatus hänen ja sir Johnin välille syntyneen vankan ystävyyden juurena.
Jos Lionelilta puuttuikin veljen terävää älyä, hän korvasi tuon puutteen oveluudellaan. Hän käsitti, että vaikka Helston ja Truro ja Tressilianin tilukset voivatkin joskus tulevaisuudessa joutua kärsimään paljon suotuisammassa asemassa olevan sataman kehittymisestä, ei kuitenkaan voinut niin käydä hänen eläessään; hänen asianaan oli sillävälin saada sir John avustamaan itseään Rosamund Godolphinia kosittaessa. Jos asia toteutuisi, niin Godolphinin kartanon maat tulisivat hänen tiluksiinsa liitettäviksi, ja tämä heti saavutettava varma voitto korvasi master Lionelille hyvinkin tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvan menetyksen.
Olisi kuitenkin väärin otaksua, että Lionelin kosinta oli siitä lähtien sujunut helposti ja vaivattomasti. Godolphinin kartanon valtijatar ei osoittanut hänelle minkäänlaista suopeutta, ja saatuaan pyyntöjensä nojalla sir Johnilta luvan seurata hänen sisartaan Ranskaan, missä viimeksimainitun miehen oli määrä toimia Englannin lähettiläänä, Rosamund iloitsi ennen kaikkea siitä, että vapautui mainitun kosinnan ikävyydestä. Sir John oli hänen veljensä kuoltua jälleen tullut hänen arvovaltaiseksi holhoojakseen.
Master Lionel elää jurotteli edelleen hänen poissaollessaan, mutta lähti sitten hänkin Cornwallista maailmaa katselemaan sir Johnin hänen ilokseen vakuutettua, että suunnitelma lopulta varmasti toteutuu. Hän vietti joitakin aikoja Lontoon hovissa, missä hän ei kumminkaan näytä kovin menestyneen, ja lähti sitten Ranskaan osoittamaan kunnioitustaan sille naiselle, joka oli hänen sydämensä kaipauksen esineenä.
Master Lionelin vääjäämättömyys, hänen vaatimaton kosintansa, hänen uuttera palvontansa alkoi vihdoin häivyttää pois neidon vastustusta niinkuin pisaroina putoava vesi kuluttaa kiveä. Rosamund ei kumminkaan voinut unohtaa, että master Lionel oli sir Oliverin veli, sen miehen veli, jota hän oli rakastanut, ja sen miehen veli, joka oli surmannut hänen oman veljensä. Heidän välillään oli niinmuodoin kaksi estettä: hänen vanhan rakkautensa haamu ja Peter Godolphinin veri.
Näistä seikoista Rosamund huomautti sir Johnille palattuaan Cornwalliin oltuaan poissa melkein kaksi vuotta. Hän huomautti tämän asiantilan olevan syynä siihen, että hänen ja Lionel Tressilianin välinen avioliitto oli mahdoton.
Sir John ei ollut samaa mieltä. »Kuulehan, ystäväiseni» sanoi hän, »meidän täytyy ajatella tulevaisuuttasi. Sinä olet nyt täysi-ikäinen ja vastaat itse teoistasi. Mutta naisen ja aatelisnaisen ei ole hyvä olla yksinään. Niin kauan kuin minä olen elossa ja Englannissa, kaikki on hyvin. Sinä voit viipyä täällä Arwenackissa kuinka kauan tahansa, ja luulenpa tosiaan, että teit viisaasti poistuessa yksinäisestä kodistasi Mutta muista, että sama yksinäisyys jälleen sinua odottaa, kun minä en ole enää täällä.»