»Minä pitäisin yksinäisyyttä parempana kuin sitä kumppanuutta, johon tahdotte minut pakottaa», vastasi Rosamund.
»Kiittämätöntä puhetta!» huomautti sir John »Sillä tavallako palkitset nuoren miehen palavan kiintymyksen, hänen kärsivällisyytensä, ystävällisyytensä ja kaiken muun?»
»Hän on Oliver Tressilianin veli», kuului vastaus.
»Eikö hän ole jo riittävästi kärsinyt senvuoksi? Eikö ole mitään määrää sillä hinnalla, joka hänen on maksaminen veljensä synneistä? Ota muuten huomioon, etteivät he itse asiassa ole veljeksetkään, vaan velipuolet».
»Sittenkin liian läheistä sukua», virkkoi Rosamund. »Jos tahdotte saada minut naimisiin, pyydän teitä etsimään itselleni toisen sulhasen.»
Tuohon sir John vastasi, ettei parempaa sulhasta voinut löytää, huomautti siitä, että tilukset sijaitsivat vieretysten ja että niiden yhdistäminen olisi erittäin hyvä ja edullinen asia.
Sir John oli vääjäämätön, ja hänen vääjäämättömyytensä lisääntyi, kun hän alkoi suunnitella uutta merillelähtöä. Hänen omatuntonsa ei sallinut hänen nostaa ankkuria, ennenkuin oli saattanut Rosamundin avioliiton suojaan, Lionel oli hänkin vääjäämätön, tyynellä, melkein huomaamattomaksi tekeytyvällä tavallaan, joka ei milloinkaan rasittanut Rosamundin kärsivällisyyttä ja oli niin muodoin sitäkin vaikeampi vastustaa.
Lopulta Rosamund taipui näiden kahden miehen tahdon pakottaessa ja teki sen niin auliisti kuin suinkin voi, päättäen poistaa sydämestään ja ajatuksistaan sen ainoan esteen, jota oli suorastaan hävennyt mainita sir Johnille. Asia oli se, että kaikesta huolimatta rakkaus sir Oliveriin yhä hänessä eli. Se oli tosin masennettu, kunnes hän itsekään ei kyennyt tuntemaan sitä siksi, mikä se todella oli. Mutta hän yllätti itsensä usein ja ikävöiden häntä ajattelemasta, havaitsi vertaavansa häntä veljeen, ja vaikka olikin kehoittanut sir Johnia etsimään Lionelin sijaan jonkun toisen sulhasen, hän tiesi varsin hyvin, että jokaisen hänen eteensä tuodun kosijan täytyi ehdottomaksi vahingokseen alistua samaan vertailuun.
Kaikkea tuota hän piti omana virheenään. Turhaan hän vitsoi mieltänsä muistuttelemalla, että sir Oliver oli Peterin murhaaja. Ajan kuluessa hän huomasi puolustelevansakin entistä rakastajaansa; hän myönsi, että Peter oli hänet tekoon pakottanut, että sir Oliver oli hänen, Rosamundin vuoksi sietänyt Peterin toistuvia solvauksia, kunnes hänenkin inhimillinen kärsivällisyytensä oli vihdoin jännittynyt äärimmilleen ja hän oli toisen iskujen sietämiseen väsyneenä vihastunut ja iskenyt vuorostaan.
Rosamund halveksi itseään tällaisten ajatustensa vuoksi, mutta ei sittenkään voinut niistä luopua. Hän kykeni toimimaan ankarasti — todisteena oli Oliverin Berberiasta hänelle lähettämän kirjeen tuleen heittäminen — mutta ajatuksiaan hän ei osannut vallita, ja hänen ajatuksensa osoittautuivat usein hänen tahtonsa kavaltajiksi. Hänen sydämessään asui Oliveriin kohdistuva kaipaus, jota hän ei kyennyt tukahduttamaan, ja olipa siellä se toivokin, että hän kerran tulisi takaisin, vaikka Rosamund hyvin ymmärsi, ettei voinut sellaisesta takaisintulosta mitään odottaa.