Lopullisesti tuon toivon kumotessaan sir John menetteli viisaammin kuin arvasikaan. He eivät olleet Oliverin katoamisen jälkeen kuulleet hänestä mitään, ennenkuin Pitt saapui Arwenackiin mukanaan hänen kirjeensä ja tarinansa. He olivat kuulleet, samoinkuin kaikki muut, merirosvosta Sakr-el-Bahrista, mutta eivät olleet suinkaan yhdistäneet häntä Oliver Tressilianiin. Nyt, Pittin todistuksen vakuutettua heidän samuutensa, oli helppo asia saada tuomioistuimet julistamaan hänet kuolleeksi ja myöntämään Lionelille hänen himoitsemansa perinnön.
Tuo ei Rosamundille paljoa merkinnyt. Mutta tärkeä seikka oli, että oikeus oli julistanut sir Oliverin kuolleeksi ja että hän tosiaankin tulisi joutumaan siihen asemaan, jos milloinkaan palaisi Englantiin. Se sammutti Rosamundista omituisen toivottoman ja melkein salatajuisen toivon, että sir Oliver vielä tulisi takaisin. Niin se kenties auttoi häntä käymään kohti sir Johnin välttämättä hänen varalleen suunnittelemaa tulevaisuutta ja hyväksymään sen.
Hänen kihlauksensa julkaistiin, ja ellei hän ollutkaan hellästi rakastava, niin ainakin taipuisa ja leppeä morsian. Lionel oli tyytyväinen. Hän ei voinut hyvällä syyllä vaatia enempää asiain tässä vaiheessa, ja hänen rohkeuttaan piti yllä se jokaisessa rakastavaisessa elävä vakaumus, että tilaisuuden ja ajan tullen voisi herättää vastarakkautta. Ja tunnustettava onkin, että Lionel jo heidän kihlauksensa aikana tavallaan todisti tuon vakaumuksensa oikeutusta. Rosamund oli ollut yksinään, ja Lionel häivytti hänen yksinäisyyden-tuntonsa täydellisesti hänelle antautumalla; hänen pidättyväisyytensä ja hänen varovainen, melkeinpä kavala luikertamisensa pitkin uraa, jonka joku kömpelömpi olisi kulkenut yhdellä hyppäyksellä, teki heidän kumppanuutensa mahdolliseksi ja Rosamundille erinomaisen mieluisaksi. Näillä perusteilla hänen kiintymyksensä alkoi vähitellen versoa, ja nähdessään heidät toistensa seurassa ja erinomaisen hyvinä ystävinä sir John iloitsi viisaudestaan ja jatkoi hienon aluksensa — Hopeahaikaran — varustamista suunniteltua matkaa varten.
Niin oli kulunut aika, kunnes oli vain viikko vihkiäisiin, ja sir John oli nyt ylen kärsimätön. Vihkiäiskellojen piti olla hänen lähtömerkkinään: niiden vaiettua piti Hopeahaikaran levittää purjeensa.
Oli kesäkuun ensimmäisen päivän iltapuoli; iltakellojen ääni oli häipynyt ilmoilta, ja kynttilöitä sytytettiin Arwenackin suureen ruokasaliin, missä hääseuran oli määrä nauttia illallista. Seura oli vähälukuinen. Siihen kuuluivat vain sir John, Rosamund ja Lionel, joka oli viipynyt talossa sen päivän, sekä lordi Henry Goade — kronikoitsijamme — kuningattaren käskynhaltija Cornwallissa, puolisoineen. Viimeksimainitut olivat sir Johnin vieraina ja heidän piti jäädä vielä viikoksi Arwenackiin voidakseen kunnioittaa läsnäolollaan tulevia häitä.
Talossa vallitsi vilkas liike, koska oli varustettava matkaan sir Johnia ja hänen holhokkiansa, jälkimmäistä avioliittoon, edellistä tuntemattomille merille. Tornikammiossa oli tusinan verran ompelijattaria neulomassa morsiamen kapioita samaisen Sally Pentreathin johdolla, joka oli yhtä innokkaasti varustanut kapalovaatteita Rosamundia tähän maailmaan odotettaessa.
Samana hetkenä, jona sir John vei vieraansa pöytään, sir Oliver
Tressilian astui maihin tuskin peninkulman päässä.
Hän oli pitänyt viisaampana olla kiertämättä Pendennis Pointia ja oli laskenut ankkurin tuon niemen länsipuolella Swanpoolin lahdessa, illan varjojen tihentyessä. Hän oli laskenut vesille kaksi laivavenhettä ja oli kuljettanut maihin suunnilleen kolmekymmentä miestä. Venheet olivat suorittaneet matkan vielä kaksi kertaa, kunnes sata merisissiä seisoi rivissä vieraalla rannalla. Toinen sata jätettiin alukseen sitä vartioimaan. Hän otti niin suuren määrän miehiä retkelle, jonka olisi voinut suorittaa neljänneksellä tuosta määrästä, jotta ehdoton enemmistö tekisi turhan verenvuodatuksen tarpeettomaksi.
Kenenkään näkemättä hän johti heidät rinnettä ylöspäin kohti Arwenackia nyt jo pimeänä iltahetkenä. Kotimaan kamaralla asteleminen oli saada kyynelet nousemaan hänen silmiinsä. Kuinka tuttu olikaan se polku, jota hän empimättä kulki, kuinka tuttu jokainen pensas ja kivi, jonka ohi hän kulki äänettömän joukkonsa seuratessa hänen kintereillään. Kukapa olisi osannut sanoa hänen näin palaavan? Kukapa olisi silloin, kun hän oli nuoruudessaan temmeltänyt täällä koirineen ja lintuluikkuineen, arvannut, että hän kerran hiipisi yön hetkenä yli näiden rantasärkkien johtaen uskottomien laumaa hyökkäykseen sir John Killigrew'n kartanoa vastaan?
Tuollaiset ajatukset herättivät hänessä heikkoutta, mutta hän toipui kohta ajatellessaan jälleen kaikkea viattomasti kärsimäänsä ja kaikkea sitä, mitä oli tullut kostamaan.