Ensin Arwenackiin sir Johnin ja Rosamundin luo pakottamaan heitä vihdoinkin kuulemaan totuutta ja sitten
Penarrow’n kartanoon vaatimaan tilille Lionelia. Sellainen oli suunnitelma, joka lämmitti häntä, voitti hänen heikkoutensa ja kannusti häntä auttamattomasti eteen- ja ylöspäin kukkulan huipulla sijaitsevaa linnoitettua kartanoa kohti.
Jykevä raudoitettu portti oli kiinni, kuten hän oli edellyttänytkin näin myöhäisenä hetkenä. Hän koputti, ja kohta avautui sivuportti ja tuli näkyviin lyhty. Samassa lyhty sinkosi syrjään, ja sir Oliver hyppäsi pihalle. Tarttuen portinvartijan kurkkuun hän esti miestä mitään virkkaamasta ja antoi hänet miestensä haltuun, jotka heti pistivät kapulan hänen suuhunsa.
Sitten he kulkivat äänettöminä sivuportin mustasta aukosta avaralle pääkäytävälle. Sir Oliver johti heitä melkein juoksujalkaa kohti korkeita ikkunoita, joista virtaava kultainen valo näytti kutsuen heille vilkkuvan.
Eteishallissa kohtaamiansa palvelijoita he käsittelivät yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin portinvartijaa, ja heidän liikkeensä olivat niin joutuisat ja varovaiset, ettei sir John vieraineen aavistanutkaan hänen tuloansa, ennenkuin ruokasalin ovi temmattiin äkkiä auki.
Heidän eteensä avautuva näky sai heidät hetkeksi sanattoman hämmästyksen ja hämmingin valtaan. Lordi Henry kertoo aluksi otaksuneensa kysymyksessä olevan jonkin naamioilveen, jonkin yllätyksen, jonka olivat morsiusparille valmistaneet sir Johnin alustalaiset tai Smithickin ja Penycumwickin asujaimet, ja kertoo lisäksi saaneensa tuohon otaksumaan tukea siitä seikasta, ettei huoneeseen tunkeutuneiden muukalaisten laumassa näkynyt välkkyvän ainoatakaan asetta. Vaikka he näet saapuivatkin täysissä varuksissa, olivat kaikki aseet piilossa, johtajan käskystä. Mitä oli tehtävä, oli tehtävä paljain käsin ja verta vuodattamatta. Sellainen oli Sakr-el-Bahrin määräys, ja Sakr-el-Bahrin sanaa oli toteltava.
Hän itse seisoi etumaisena noiden ruskeapintaisten miesten joukossa, joiden vaatteissa nähtiin kaikki sateenkaaren värit ja joiden päitä peittivät erilaisin vivahduksin hohtelevat turbaanit. Hän silmäili pöytäseuraa kiukkuisen äänettömästi, ja ylen hämmästynyt seura katseli tuota turbaanipäistä jättiläistä, jonka käskevät kasvot olivat tummuneet mahonginvärisiksi, jolla oli musta kaksijakoinen parta ja mustain kulmakarvojen alta teräksenä välkkyvät omituisen vaaleat silmät.
Niin oltiin hetkinen aivan hiljaa, ja sitten vaipui Lionel Tressilian syvään huoaten taaksepäin tuolissaan ikäänkuin siihen menehtyen.
Agaattisilmät suuntasivat häneen tuiman katseensa armottomasti hymyillen.
»Huomaan ainakin sinun minut tuntevan», virkkoi Sakr-el-Bahr syvällä äänellään. »Olinkin varma siitä, että veljenrakkaus kykenisi katsomaan ajan ja vaatetuksen luomain muutosten läpi.»