Sir John hypähti seisaalleen, hänen laihoihin mustanpuhuviin kasvoihinsa levisi syvä puna ja hänen huulilleen kohosi kirous. Rosamund istui yhä kuin kauhun hyytämänä katsellen sir Oliveria avartunein silmin, käsien kouristuksentapaisesti puristaessa pöydänkantta. Hekin tunsivat hänet nyt ja käsittivät, ettei ollut kysymyksessä mikään naamioilve. Sir John arvasi heti, että jotakin kaameata oli tapahtumassa, mutta ei voinut arvata, mitä tuo jokin oli. Berberian merisissit kävivät nyt ensimmäistä, kertaa Englannissa. Heidän kuuluisa retkensä Irlannin Baltimoreen tapahtui vasta suunnilleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin.
»Sir Oliver Tressilian!» huudahti Killigrew, ja lordi Henry Goade toisti kaikuna »Sir Oliver Tressilian» lisäten: »Totisesti!»
»Ei sir Oliver Tressilian», kuului vastaus, »vaan Sakr-el-Bahr, merten vitsaus, kristikunnan kauhu, se hurja merisissi, joksi teidän valheenne, ahneutenne ja vääryytenne ovat tehneet entisen cornwallilaisen aatelismiehen.» Hänen syyttävä eleensä koski heitä kaikkia. »Nyt näette minut tässä merihaukkoineni esittämässä jo aikoja sitten maksettavaksi eräytynyttä laskua.»
Omia näkemiään kuvaillen lordi Henry sitten kertoo, kuinka sir John hyppäsi sieppaamaan seinältä asetta, kuinka Sakr-el-Bahr haukahti yhden ainoan arabiankielisen sanan ja kuinka tuon sanan kuultuaan puoli tusinaa hänen notkeita neekereitään kävi kiinni sir Johniin kuin vinttikoirat jänikseen ja painoi hänet permantoon.
Lady Henry kiljaisi; hänen miehensä ei näytä tehneen mitään, tai pakottaa vaatimattomuus häntä olemaan asiasta mitään mainitsematta. Rosamund, jonka huulistakin oli veri väistynyt, katseli häntä yhä; Lionel kauhun valtaamana peitti kasvonsa käsiinsä. Kaikki odottivat näkevänsä jonkin kaamean verityön tulevan suoritetuksi kylmästi ja tunteettomasti kuin kukolta niskoja nurin väännettäessä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Merisissit vain käänsivät sir Johnin suulleen, vetivät hänen ranteensa selkäpuolelle ja sitoivat ne. Tehtyään tuon nopeasti, äänettömästi ja taitavasti he jättivät hänet.
Sakr-el-Bahr katseli heidän työtään kiukkuisesti hymyilevin silmin. Kun se oli tehty, hän virkkoi jälleen jotakin osoittaen Lionelia, joka hypähti seisaalleen äkkinäisen kauhun vallassa, hurjasti kiljaisten. Notkeat ruskeat käsivarret ympäröivät hänet kuin joukko käärmeitä. Hän kohosi voimattomana ilmaan ja hänet kannettiin pois. Hetkisen hän oli turbaanipäisen veljensä välittömässä läheisyydessä. Luopion silmät iskivät noihin kalpeihin, kauhunjäykistämiin kasvoihin kuin kaksi tikaria. Sitten hän harkiten ja muslimien tapaa noudattaen sylki niihin.
»Pois!» ärjäisi hän, eteishallissa olevat merisissit antoivat tietä, ja
Lionel häipyi huoneessa olevien näkyvistä.
»Mitä murhatyötä suunnittelettekaan?» huudahti sir John vääjäämättä.
Hän oli noussut ja seisoi vihaisen arvokkaana siteissään.
»Aiotteko murhata oman veljenne samoinkuin minun veljeni?» kysyi Rosamund puhuen nyt ensimmäisen kerran ja nousten puhuessaan; samalla levisi vieno puna hänen kalpeihin kasvoihinsa. Hän näki sir Oliverin värähtävän, näki ivallisen, nauttivan vihan ilmeen häviävän hänen kasvoistaan, jotka olivat hetken aivan ilmeettömät. Sitten niihin nousi uusi vihainen päättäväisyys. Rosamundin sanat olivat muuttaneet hänen aikomustensa suuntaa. Ne saivat hänet synkän, tuiman raivon valtaan. Ne vaiensivat selitykset, joita hän oli tullut antamaan; hän halveksi lausua niitä tuon häväistyksen jälkeen.
»Näyttää siltä, että rakastatte tuota — penikkaa, tuota, joka oli aikoinaan veljeni», virkkoi hän ivallisesti. »Haluaisinpa tietää, rakastatteko häntä vielä sitten, kun paremmin häneen tutustutte. Vaikka eihän minua nainen ja hänen rakkautensa voine mitenkään hämmästyttää. Olen kumminkin utelias näkemään — utelias näkemään.» Hän nauroi. »Minä aion hankkia itselleni suloisen koston. En tahdo teitä erottaa — en juuri nyt.»