»Tule, lady», käski hän ankarasti.
Rosamund katseli häntä hetkisen, syvät siniset ja kirkkaat silmät vihaa ja inhoa uhkuen. Sitten hän tempasi salamannopeasti pöydältä veitsen ja yritti iskeä sen hänen sydämeensä. Mutta sir Oliverin käsi oli yhtä sukkela, se tarttui hänen ranteeseensa, ja veitsi putosi kilisten permannolle tyhjin toimin.
Rosamund huokasi väristen, siten ilmaisten samalla kertaa omaan tekoonsa ja häntä pitelevään mieheen kohdistuvat inhontunteensa. Tuo kauhu kasvoi yhä, kunnes valtasi hänet kerrassaan ja hän vaipui pyörtyneenä sir Oliverin rintaa vasten.
Sir Oliverin kädet kiertyivät vaistomaisesti hänen ympärilleen, ja niin hän piteli häntä hetken palauttaen mieleensä aikaa, jolloin hän oli viimeksi nojannut hänen rintaansa eräänä iltana enemmän kuin viisi vuotta sitten Godolphinin kartanon harmaan seinämuurin varjossa virran yläpuolella. Kuka profeetta olisikaan kyennyt hänelle sanomaan, että seuraavalla kerralla asiat olisivat näin? Kaikki oli outoa ja uskomatonta, kuin jonkin sairaan mielen haaveunta. Mutta kaikki oli totta, ja Rosamund oli jälleen hänen sylissään.
Hän tarttui kiinni vyötäröihin, kohotti neidon väkeville hartioilleen kuin kevyen kantamuksen ja kääntyi lähtemään. Hänen tehtävänsä Arwenackissa oli suoritettu — oli suoritettu enemmänkin kuin hän oli suunnitellut, ja myöskin hieman vähemmän.
»Pois, pois!» huusi hän sisseilleen, ja niin he kiiruhtivat matkaan yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin olivat tulleet, kenenkään yrittämättä äänelläänkään heitä estää.
Eteishallin ja pihan läpi virtasi heidän joukkonsa, urkeni ulos ja alkoi kulkea pitkin kukkulan lakea ja sitten rinnettä alas rantaan, missä heidän venheensä olivat odottamassa. Sakr-el-Bahr liikkui niin kevyesti kuin olisi hänen olallaan makaava pyörtynyt nainen ollut vain hartioille heitetty viitta. Hänen edellään kulki puoli tusinaa hänen miehiänsä kantaen hänen sidottua veljeään, jolla oli kapula suussa.
Oliver pysähtyi yhden ainoan kerran, ennenkuin he laskeutuivat Arwenackin kukkuloilta. Hän pysähtyi katselemaan kimaltelevan veden yli kohti puita, jotka peittivät Penarrow'n hänen näkyvistään. Kuten tiedämme, oli hänen tarkoituksensa ollut käydä kotona. Mutta käynti oli nyt tarpeeton, ja hän tunsi mielessään pistävää pettymystä, himoa päästä näkemään jälleen kotiansa. Hänen ajatustensa suunta kuitenkin muuttui, sillä samassa saapui kaksi hänen upseeriansa, Othmani ja Ali, jotka olivat toisilleen kuiskutelleet. Hänet saavutettuaan Othmani laski kätensä hänen käsivarrelleen ja viittasi kohti Smithickistä ja Penycumwickista vilkkuvia valoja.
»Herra», huudahti hän, »tuolla on varmaan poikia ja tyttöjä, joista saisimme oivat hinnat orjatorillamme.
»Epäilemättä», virkkoi Sakr-el-Bahr tuskin häntä kuunnellen, melkein kokonaan antautuneena kaipauksensa valtaan.