»Mitäpä, jos ottaisin viisikymmentä oikeauskoista ja tekisin sinne retken? Se olisi helppo asia, sillä he eivät varmaankaan aavista meidän täälläoloamme.»
Sakr-el-Bahr heräsi mietteistään. »Othmani», sanoi hän, »oletko mieletön, oikea mielettömien isä! Pitäisihän sinun muuten jo tietää, että ne, jotka kuuluvat omaan heimooni, siihen maahan, josta olen kotoisin, ovat minulle pyhät. Täältä me emme ota enempää orjia kuin meillä jo on. Eteenpäin siis, Allahin nimessä!»
Mutta Othmani ei vaiennut vieläkään. »Eikö siis tämän tuntemattomien merten yli kaukaiseen uskottomien maahan tekemämme retken korvauksena ole mikään muu kuin nämä kaksi vankia? Onko tällainen retki Sakr-el-Bahrin arvoinen?»
»Jätä se asia Sakr-el-Bahrin päätettäväksi», kuului lyhyt vastaus.
»Mutta ottakaa huomioon, herra, vielä eräs toinen seikka. Kuinka tulee paššamme, kuuluisa Asad-ed-Din, sinua tervehtimään, jos palaat tuoden näin laihan saaliin? Millaisia kysymyksiä hän tulee sinulle esittämään, ja mitä tulet sinä vastaamaan saatettuasi kaikkien näiden oikeauskoisten hengen vaaranalaiseksi merillä näin pienen voiton vuoksi?»
»Kysyköön hän, mitä tahtoo; minä vastaan hänelle, mitä tahdon, Allahin mieleenjohdatuksen mukaan. Eteenpäin, sanon minä!»
Niin mentiin eteenpäin, Sakr-el-Bahr tajuamatta paljoakaan muuta kuin olkapäällä lepäävän ruumiin lämmön, ja rajun tunteittenkuohun vuoksi tietämättä sitäkään, kiihtikö tuo häntä rakkauteen vai vihaan.
He saapuivat rannalle ja alukseen, jota ei vieläkään ollut kukaan huomannut. Tuuli oli raikas, ja he lähtivät heti matkaan. Auringon laskiessa heistä ei näkynyt enempää merkkiä kuin oli näkynyt auringon noustessa, ei ollut parempaa tietoa heidän meno- kuin tuloreitistäänkään. Oli kuin he olisivat pudonneet pilvistä iltahetkenä Cornwallin rannalle, ja ainoastaan heidän nopeiden, hiljaisten askeltensa jälki, ainoastaan Rosamundin ja Lionelin poissaolo osoitti, ettei asia ollut vain sen näkijöiden unta.
Sakr-el-Bahr sijoitti Rosamundin laivan perässä olevaan hyttiin pitäen huolta siitä, että käytävään johtava ovi oli suljettuna. Lionelin hän oli käskenyt sulkea pimeään komeroon kannen alle ajattelemaan osakseen tullutta rangaistusta, kunnes hänen veljensä ratkaisisi hänen kohtalonsa — siinä suhteessa luopiomme näet ei ollut vielä tehnyt päätöstä.
Hän itse makasi sinä yönä tähtien alla ja ajatteli monia asioita. Eräs niistä, jolla on jonkinlainen merkitys tarinassamme, joskaan se ei luultavasti ollut hänen ajatuksissaan ollenkaan huomattavalla sijalla, oli Othmanin lausumien sanojen aiheuttama. Kuinka tulisi tosiaankin Asad häntä tervehtimään, jos hän palaisi Algieriin voimatta näyttää tämän pitkän ja kaksi sataa oikeauskoista soturia vaaraan saattaneen retken tuloksena muuta kuin kaksi vankia, jotka hän sitäpaitsi aikoi pitää itse? Kuinka tulisivatkaan käyttämään asiaa hyväkseen hänen algierilaiset vihamiehensä ja Asadin sisilialainen puoliso, joka vihasi häntä niin kiihkeästi kuin voi vihata ainoastaan se, jonka kaunaa kasvattaa kateuden hedelmällinen maaperä?