Tuo lienee kannustanut häntä viileänä aamuhetkenä erittäin uskallettuun ja hurjaan yritykseen, jonka sallimus lähetti hänen tielleen korkeamastoisen, kotimatkalla olevan hollantilaisen aluksen muodossa. Hän kävi ajamaan sitä takaa, vaikka tiesi, etteivät hänen sissinsä olleet perehtyneet tällaiseen taisteluun ja että he olisivat epäröineet siihen käydä kenenkään toisen johdossa. Mutta Sakr-el-Bahrin tähti oli tähti, joka ei milloinkaan johtanut muuhun kuin voittoon, ja heidän luottamuksensa häneen, Allahin peitseen, voitti kaikki epäilykset, joita vieraassa aluksessa ja tuntemattomalla merellä oleminen saattoi heihin luoda.
Lordi kuvailee tätä taistelua erittäin seikkaperäisesti Jasper Leigh'n hänelle kertomien yksityiskohtain nojalla. Se ei kuitenkaan eroa missään tärkeässä kohdassa muista meritaisteluista, ja tarkoitukseni ei ole rasittaa teitä sellaisilla kertomuksilla. Riittää, kun sanon, että taistelu oli jäykkä ja tuima, että molemmat taistelevat puolet menettivät paljon miehiä ja että tykit näyttelivät siinä vähäpätöistä osaa, koska Sakr-el-Bahr, miestensä laadun tuntien, kiiruhti viemään heitä käsikähmään. Hän pääsi tietenkin voitolle, kuten hänen aina täytyi välttämättä päästä voitolle persoonallisuutensa ja henkilökohtaisen esimerkkinsä nojalla. Hän hyökkäsi ensimmäisenä hollantilaiseen alukseen, rautapaita yllään ja suurta käyrämiekkaansa heiluttaen, ja hänen miehensä riensivät hänen jäljessään huutaen hänen nimeään ja Allahin nimeä yhtaikaa.
Hän hyökkäsi aina niin tuimasti, että sama kiihko tarttui hänen seuraajiinsakin. Niin kävi tälläkin kertaa, ja ovela hollantilainen tuli huomaamaan, että tämä pakanajoukko oli yksi ruumis, jonka aivoina ja sieluna oli hän. He kävivät joukoittain kiivaasti hänen kimppuunsa tahtoen iskeä hänet maahan, maksoi mitä maksoi, melkein vaistomaisesti arvaten, että jos hän kaatuisi, voitto voisi helposti olla heidän. Ja lopulta he onnistuivatkin. Hollantilaisen peitsi mursi muutamia hänen rautapaitansa silmukoita iskien häneen lihahaavan, joka häneltä itseltään jäi huomaamatta taistelun tuoksinassa; hollantilainen miekka keksi siten syntyneen murtuman ja kaatoi hänet verta vuotavana kannelle. Mutta hän hoiperteli seisaalleen, koska tiesi yhtä hyvin kuin hekin kaiken olevan mennyttä, jos hän kaatuisi.
Aseenaan lyhyt kirves, jonka oli löytänyt kannelta siihen kaatuessaan, hän raivasi itselleen tien laivankaiteen luo, nojasi siihen selkänsä ja innosti miehiään kähein äänin, aavemaisen kalpeana ja haavasta virtaavan veren tahrimana, kunnes voitto oli heidän — ja niin kävi onneksi varsin pian. Ja sitten, ikäänkuin häntä olisi tukenut enää vain hänen tahdonvoimansa, hän lyykähti kaidepuun viereen kasaantuneiden kaatuneiden ja haavoittuneiden joukkoon.
Hänen sissinsä kantoivat murheen murtamina hänet takaisin omaan alukseen. Jos hän kuolisi, niin heidän voittonsa olisi tosiaankin mitätön. He laskivat hänet vuoteelle, joka oli sijoitettu laivan keskiosaan, jottei keinunta liiaksi tuntuisi. Maurilainen välskäri tuli häntä hoitamaan ja sanoi haavan vaaralliseksi, mutta ei niin vaaralliseksi, että oli luovuttava kaikesta toivosta.
Tuo lausunto tyynnytti sissien mieltä siinä määrin kuin he toivoivat.
Suuri puutarhuri ei suinkaan voinut vielä poimia niin tuoksuvaa kukkaa
Allahin yrttitarhasta. Armahtavaisen täytyi säästää Sakr-el-Bahria
tuottamaan islamille yhä enemmän kunniaa.
He olivat kuitenkin ehtineet Gibraltarin salmeen, ennenkuin hänen kuumeensa alkoi vähentyä ja hän tuli täysin tajuihinsa saadakseen kuulla sen uhkarohkean taistelun loppuvaiheista, johon hän oli nämä profeetan lapset johtanut.
Othmani kertoi hänelle hollantilaisen aluksen uivan heidän vanavedessään, Alin ja muutamien muiden olevan sen kannella ja ohjaavan sitä karakin jäljessä, jota yhä johti kristitty koira Jasper Leigh. Kuultuaan saaliin arvon, saatuaan tietää, että lukuunottamatta kannen alle suljettuja sataa hyvärakenteista miestä, jotka voitiin myydä orjiksi markkinoilla, oli lastina kultaa ja hopeaa, helmiä, ambraa, mausteita ja norsunluuta, puhumattakaan sellaisista vähäpätöisemmistä tavaroista kuin upeista silkkivalmisteista, joiden vertaisia ei ole milloinkaan merillä nähty, Sakr-el-Bahr käsitti, ettei hänen vuodattamansa veri ollut mennyt hukkaan.
Kunhan hän ehtisi Algieriin mukanaan nämä kaksi alusta, jotka oli vallattu Allahin ja hänen profeettansa nimessä ja joista toinen oli rikasta lastia kuljettava kauppalaiva, uiva aarrekammio, niin hänen ei tarvitsisi paljoakaan pelätä, mitä hänen vihamiehensä ja viekas sisilialainen nainen olivat hänen poissaollessaan häntä vastaan juonitelleet.
Sitten hän tiedusteli, kuinka oli englantilaisten vankien laita, ja hänelle kerrottiin Othmanin ottaneen heidät hoitoonsa ja jatkaneen Sakr-el-Bahrin itsensä heille alun pitäen määräämää kohtelua.