Sakr-el-Bahr oli tyytyväinen ja vaipui hyvään, parantavaan uneen hänen seuralaistensa yläkansilla kiittäessä Allahia, armahtavaista armeliasta, tuomiopäivän herraa, joka yksin on kaikkiviisas ja kaikkitietävä.
Viides luku.
USKON JALOPEURA.
Asad-ed-Din, uskon jalopeura, Algierin pašša, käyskeli viileänä iltahetkenä Kasbahin yrttitarhassa kaupungin yläpuolelle kohoavilla kukkuloilla, ja hänen vieressään kulki keimailevin askelin Fenzileh, hänen puolisonsa, hänen haareminsa ensimmäinen nainen, jonka hän oli kahdeksantoista vuotta sitten kantanut voimakkailla käsivarsillaan Messinan-salmen rannalla sijaitsevasta valkoiseksi sivutusta pienestä kaupungista, miestensä vallattua sen.
Fenzileh oli niinä kauan sitten menneinä päivinä solakka kuusitoistavuotias tyttö ja oli suostunut valittelematta tummapintaisen ryöstäjänsä syliin. Nyt, neljänneljättä vuoden iällä, hän oli yhä vielä kaunis, jopa kauniimpikin kuin ensi kerran sytyttäessään Asad-Reisin — kuuluisan Ali-paššan kapteenin — intohimon lieskan. Hänen runsaissa mustissa palmikoissaan hohteli punaista, hänen hipiänsä oli pehmeä ja läpikuultoinen ja helmenhohtoinen, silmät olivat suuret, kullanruskeat, synkin liekein hehkuvat, huulet täyteläiset ja aistilliset. Hän oli pitkä, ja hänen vartaloansa olisi Euroopassa sanottu moitteettomaksi, mikä merkitsi, että hän itämaisen aistin arvostelemana oli hieman liian hoikka. Hän asteli miehensä vieressä keinahtavin, riutuvaa suloa ilmaisevin askelin, hiljaa liikutellen kamelikurjensulista tehtyä viuhkaansa. Hänellä ei ollut harsoa, hänen epäsoveliaana tapanaan näet oli kulkea paljain kasvoin liiankin usein. Se oli kaikkein vähäpätöisin niistä monista uskottomien tavoista, jotka olivat hänessä säilyneet hänen islamin uskoon käännyttyään — Asad, joka oli suorastaan yltiöhurskas, oli vaatinut häntä kääntymään, ennenkuin suostui tunnustamaan hänet puolisokseen.
Asad-ed-Din oli havainnut hänet puolisoksi, jollaista ei varmaankaan olisi löytänyt omasta maastaan, naiseksi, joka ei tyytynyt olemaan vain hänen lelunansa, joutohetkien huvina, vaan puuttui asioihin, vaati ja sai luotettavia tiedonantoja ja vaikutti häneen suunnilleen niinkuin eurooppalaisen ruhtinaan puoliso voi vaikuttaa mieheensä. Ollessaan vielä hänen kypsyvän kauneutensa lumoissa Asad-ed-Din oli varsin mielellään siihen suostunut, ja myöhemmin, kun hän olisi mielellään torjunut vaimon asioihin-kajoamisen, oli liian myöhäistä: Fenzileh oli saanut ohjakset lujasti käsiinsä, ja Asad ei ollut paremmassa asemassa kuin moni eurooppalainen aviomies — luonnoton ja häpeällinen olotila profeetan huoneen paššalle.
Fenzileh puolestaan ei ollut kaiken vaaran ulkopuolella: jos näet taakka alkaisi tuntua hänen herrastaan liian rasittavalta, niin hänellä oli lyhyt ja helppo keino siitä vapautua. Ei pidä luulla, että Fenzileh oli kyllin typerä ollakseen tuota käsittämättä. Hän käsitti sen täydellisesti, mutta hänen sisilialainen mielensä oli häikäilemättömän uskalias; se pelottomuus, jonka nojalla hän oli kyennyt voittamaan muslimin vaimona ennenkuulumattoman vaikutusvallan, pakotti häntä säilyttämään tätä valtaansa kaikkien vaarojen uhalla.
Peloton oli hän nytkin astellessaan siinä viileässä yrttitarhassaan, aprikoosipuiden vaaleanpunaisten ja valkoisten ja granaattiomenapuiden helakanpunaisten kukkien alla ja läpi oranssilehtojen, missä kultaiset hedelmät heloittivat tummanviheriässä lehvistössä. Hän teki alinomaista työtänsä, myrkytti herransa mieltä Sakr-el-Bahria vastaan uhmaten äidin-mustasukkaisuuden tunnossa kaikkia sellaisen menettelyn vaaroja, täysin tietäen, kuinka rakas oli Asad-ed-Dinin sydämelle poissaoleva luopio-sissi. Juuri Asad-ed-Dinin kiintymys olikin aiheuttanut hänen oman Sakr-el-Bahriin kohdistuvan vihansa, sillä tuo kiintymys himmensi Asadin rakkauden omaan poikaansa ja oli saattanut liikkeelle huhun, että Sakr-el-Bahrille oli varattu korkea kohtalo Asadin seuraajana.
»Kuule minua, oi elämäni lähde: hän käyttää sinua väärin omaksi hyödykseen.»
»Minä kuulen», vastasi Asad nyreästi. »Ja ellei oma kuulosi olisi heikko, olisit jo kuullut vastaukseni: sinun sanasi eivät merkitse minulle mitään hänen tekojensa rinnalla. Sanat voivat olla pelkkiä ajatustemme naamioita; teot ovat aina niiden ilmauksia. Se paina mieleesi, oi Fenzileh.»