"Moninkertaisesti…? Kirje?" Munkin hämmästys oli hullunkurinen.
"Mikäs ihmeen kirje se semmoinen oli?"
Bellarion, joka tunsi kirjeen sisällön, toisti sen sanasta sanaan.
Veli Sulpizio kynsäisi päätään. "Osaan latinaa kylliksi voidakseni hoitaa tehtäväni, mutta tuo oli hiukan liikaa", jupisi hän, ja lisäsi luottavaisesti, huomatessaan Bellarion kysyvän katseen: "Me Pyhän Fransiskuksen veljet emme ole järin oppineita. Oppineisuus turmelee vaatimattomuuden."
Bellarion huokasi. "Sen tiedän omasta kokemuksestani", sanoi hän, ja käänsi italiaksi loppuosan kirjeestä: "Tämä on meidän rakas poikamme Bellarion, talomme kasvatti, joka aikoo aina Paviaan asti lisäämään tietojansa. Me suljemme hänet Jumalan suosioon ja uskomme hänet omien sekä muidenkin veljien huomaan, niin että he hänelle antavat suojaa ja apua hänen vaelluksellansa Me huudamme avuksi kaikkea ja kaikkia, jotka voivat häntä edesauttaa pääsemään Herramme armosta osalliseksi."
Munkki nyykäytti päätään. "Olet tosiaankin kärsinyt ikävän vahingon. Mutta koska nyt näin on käynyt, niin tahdonpa tehdä sinulle saman palveluksen kuin kirjekin niinkauan kuin yhdessä olemme, ja kun tiemme eroavat, toimitan sinulle yhtä hyvän suosituksen Sesian augustiniluostarin esimieheltä. Hän kyllä laatii sen, jos minä häntä pyydän."
Nuori mies kiitti häntä lämpimästi, yhä vieläkin pahoillaan hautomiensa epäluulojen vuoksi. He kulkivat sitten tuokion ääneti, kunnes munkki taas puhkesi puhumaan:
"Sinun nimesi siis on Belisario, hä? Omituinen nimi!"
"Ei Belisario, vaan Bellario, tahi oikeamminkin Bellarione."
"Bellarione? Mutta sehän on vieläkin pakanallisempi kuin Belisario.
Mistä sinä sellaisen nimen olet saanut?"
"En ainakaan kasteessa, siitä voit olla varma. Minut ristittiin Ilarioksi kelpo Pyhän Hilariuksen mukaan, joka muuten on suojeluspyhimykseni."