"No, mutta miksi sitten…?"
"Se on pitkä juttu, minun elämäntarinani", vastasi Bellarion, ja kertoi sitten hiukan kainosteltuaan, mitä aikaisemmista vaiheistaan tiesi.
Hän oli syntynyt, kuten otaksui, kuusi vuotta suuren skisman puhkeamisen jälkeen, toisin sanoen vuoden 1384 vaiheilla, kylässä, jonka nimestä enempää kuin vanhempiensakaan nimistä hänellä ei ollut mitään tietoa.
"En muista", jatkoi hän, "isästäni tai äidistäni paljon mitään. Ainoa, minkä isästäni varmuudella tiedän, on, että hän todella on ollut olemassa. Äitini oli äkäpussi, jota koko perhe, isä mukaanluettuna, pelkäsi. Varhaisimpia muistojani on kauhu, jonka hänen läpitunkeva äänensä aina aikaansai. Se oli ruikuttava ja samalla kimeä, tuo ääni; voin kuulla sen yhä vieläkin kutsuvan sisartani. Siskoni nimi oli Leocadia, ainoa omaisteni nimistä, jonka enää muistan, mistä päättäen se usein oli äidin huulilla. Meitä oli kokonainen liuta. Muistan hämärästi, että meitä oli kaikkiaan noin puolisen tusinaa rasavilliä. Tapanamme oli leikkiä suuressa, kylmässä huoneessa, joka oli keltaiseksi sivuttu ja jota valaisi lasiton ikkuna. Ulkona ropisi sade kapealle, ikävälle kadulle. Ilmassa kajahteli tuolloin tällöin merkillisiä helähdyksiä, aivan kuin olisi naapurissa työskennellyt joukko aseseppiä. Vaarinpito meistä oli uskottu Leocadialle, joka kaiketi oli vanhin joukosta. Muistan hänet tytönhuiskaleena, jonka paljaat sääret vilkkuivat räsyisen hameen alta. Kuin utuisena kuvana näen vielä hänen keltaisen pörrötukan ympäröimät kapeat kasvonsa, ja sitten kuulen raskaita askeleita ja kimeän, viiltävän äänen, joka huutaa 'Leocadia!' Se pani meidät aina kipittämään pakoon.
"Siinäpä onkin kaikki, mitä omaisistani osaan sinulle kertoa, veli. Huomautat ehkä, ettei minun kannattaisi muistaa tuon vertaa, kun en enempääkään muista. Ja mielellänihän minä noiden pikku muistojen sijasta kehittelisinkin itsestäni kauniin tarinan, kuvittelisin palatsia syntymäsijakseni ja kuuluisaa nimeä perinnöksi isältäni.
"No niin. Ensimmäisten muistojeni täytyy olla vuodelta 1389 tai 1390, päättäen siitä, mitä apotti on minulle kertonut ja omista myöhemmin toteamistani seikoista. Niinkuin tietänet, riehui siihen aikaan näillä main verinen sota ghibellinien käsissä olevan Montferratin ja guelfien Morean välillä. Taisteltiin juuri näillä seuduilla, joitten halki nyt kuljemme. Eräänä iltana hämäräaikaan sattui kotikylääni muonanhakumatkalla oleva Montferratin ratsuväkiosasto. Kuten voit kuvitella, syntyi siinä hirmuinen metakka sotilaitten ryhtyessä ryöstöön. Joka talossa pantiin kaikki nurin narin ja kauhu valtasi ihmiset. Niin minunkin kotonani, vaikka taivas tietää, ettei meillä ollut aihetta pelätä ryöstöä, kun ei meillä mitään ryöstettävääkään ollut. Muistan meidän yön tullessa värjöttäneen pimeässä, kuulostellen meteliä naapuristossa. Äitini hengitti raskaasti jossakin läheisyydessä. Tällä kertaa hän ei herättänyt meissä pelkoa, sillä hän oli itse kauhun lamauttama ja vaikeni visusti. Hirmuisena painoi pelko meitä kaikkia. Kuulin Leocadian ja muitten lasten arasti vikisevän. On kumma, miten paljon selvemmin muistan kuulemani äänet kuin sen, minkä tällöin näin. Mutta aina tästä hetkestä asti käyvät muistoni paljon selvemmiksi ja johdonmukaisemmiksi. Tämä ensimmäinen suuri tapahtuma elämässäni herkisti äkkiä aistejani, ja tajusin tämänjälkeen asioita paremmin kuin ennen.
"Joku vaisto pani minut ajoissa väistymään lähestyvän onnettomuuden ulottuvilta. Livahdin salaa huoneesta. Muistan hapuilleeni jyrkkiä lahoja portaita alas, nousseeni kolmea kivistä porrasta portille ja siitä puikahtaneeni kuraiselle kadulle, kompastuen liejuun.
"Nousin likaisena ja märkänä. Tällä kertaa en purskahtanut itkuun. Tärkeämmät asiat askarruttivat aivojani. Äänet olivat ulkosalla paljon selvemmät. Kuulin laukauksia ja kerran niin kaamean karjunnan, että vereni jähmettyi. Oikealla puolellani loimusi taivas punaisena. Se oli jossakin yhteydessä uhkaavaan vaaraan ja minä pistin vinisten juoksuksi kujaa alaspäin. Talot jäivät taakse ja varjoista jouduin nousevan kuun valoon. Tie tuntui johtavan lakeuden yli jonnekin avaruuteen. Tästä olen myöhemmin päätellyt, ettei kylässä ollut portteja enempää kuin muurejakaan, tai että ainakin meidän korttelimme oli niiden ulkopuolella.
"En ole voinut olla viittä vuotta vanhempi tähän aikaan. Olin kuitenkin rohkea poika ja vahva, sillä pienet sääreni kuljettivat minut useiden penikulmien päähän kodistani tuona yönä. Lopulta lienen kuitenkin uupuneena kuukahtanut tien oheen ja nukahtanut, sillä seuraava muistoni on herääminen. Päivä oli jo ehtinyt pitkälle ja minua piteli kookas, partasuu mies, joka kiireestä kantapäähän oli pukeutunut teräkseen ja nahkaan. Hänen vieressään pärskyi voimakas raudikko, jonka selästä hän juuri oli laskeutunut, ja taaempana seisoi viitisenkymmentä keihäsmiestä virnistelevänä, tuijottavana, meluavana joukkona.
"Mies rauhoitti minua lempeällä äänellä ja kyseli kuka olin ja mistä tulin, mutta minä en pystynyt antamaan mitään kunnollista vastausta. Luultavastikin saadakseen minut luottavaisemmaksi antoi hän minulle syödäkseni hedelmiä ja leipää — leipää niin hyvää, etten sellaista ollut koskaan aikaisemmin maistanut.