"Emme voi jättää sinua tänne, lapsukainen! sanoi hän. Ja koska et tiedä mistä olet, on kai minun pidettävä sinusta huolta.
"En enää pelännyt häntä enempää kuin hänen seuralaisiaankaan. Mitäpä pelon syytä minulla olisi ollutkaan? Tämä mies oli hyväillyt minua ja antanut minulle ruokaa. Hän oli kohdellut minua ystävällisemmin kuin kukaan muu sitä ennen. Ja kun hän vihdoin nosti minut eteensä satulannupille, olin peräti tyytyväinen kohtalooni.
"Myöhemmin samana päivänä me saavuimme kaupunkiin, jonka asukkaat nöyrän pelokkaina ottivat meidät vastaan. Mutta koska joukkomme oli verrattain pieni lukumäärältään, käyttäytyivät sotilaat varovasti, välttäen herättämästä pahennusta.
"Kuukauden verran, ehkä hieman kauemmin olin pelastajani hoteissa. Vihdoin oli hänen pakko Morean retken vuoksi päästä minusta eroon ja näin toi hän minut Ciglianon lähellä olevaan Grazien luostariin augustini-isien hoivaan. He huolehtivat minusta ikäänkuin olisin ollut prinssi enkä maantieltä talteen otettu orpo. Tämänjälkeen kävi iso ystäväni aina silloin tällöin minua katsomassa, ja näitä käyntejä kesti sitten kolme neljä vuotta, kunnes emme enää hänestä kuulleet mitään. Joko oli hän kuollut tahi sitten kadottanut mielenkiintonsa pelastamaansa lasta kohtaan. Augustini-isät olivat nyt ainoat ystäväni. He kasvattivat minut ja opettivat minua, toivoen minun jonakin päivänä liittyvän heidän veljeskuntaansa. He yrittivät myös saada selkoa synnyinpaikastani ja omaisistani, mutta tuloksetta. Ja tässäpä onkin", lopetti hän, "koko tarinani."
"Ah, ei suinkaan", muistutti munkki. "Miten olikaan nimesi laita?"
"Aivan niin. Ollessani ensimmäisiä päiviä sotilasystäväni hoteissa poikkesimme muuanna aamuna erääseen majataloon siinä kaupungissa, josta äsken mainitsin. Ystäväni jätti minut majatalon emännän siistittäväksi ja tämä pesi minut ja varusti minut vaatteilla. Vasta nyt olen tullut ajatelleeksi, ettei sellaista tekoa hevillä olisi saattanut odottaa ystäväni tapaiselta mieheltä, mutta näin kuitenkin kävi: istuessani matkaa jatkettaessa hänen käsivarrellaan, sanoi hän aikovansa ottaa minut kasvatikseen. Miehet ovat ihmeellisiä toisinaan: raaka eikä varsin tunteellinen onnensoturikin saattaa heltyä nähdessään orporukan maantietä kulkemassa." Hän vaipui mietteisiin.
"Entä nimi?" tiukkasi munkki.
Bellarion nauroi. "Kun emäntä talutti minut pelastajani eteen puhtaaksihinkattuna ja puettuna vihreään mekkoon, jotenkin samantapaiseen kuin minulla nytkin on ylläni, olin kaiketi melko herttaisen näköinen. Ystäväni tuijotti minua hieman ihmetellen. Näen hänet vieläkin hengessäni sellaisena kuin hän silloin istui kolmijalkaisella tuolilla, toinen käsi polvella, toinen kähärää, mustaa partaa haromassa. Kumman ystävällisesti katseli hän minua harmailla silmillään. 'Tuleppas tänne, poikaseni', pyysi hän, ojentaen kättään."
"Pelkäämättä ja kainostelematta menin lähemmäksi. Hän veti minut polveaan vasten, pani toisen kätensä päälaelleni ja hyväili hiuksiani."
"Minkä sanoitkaan nimeksesi?" kysyi hän.