Hän lauleskeli astuessaan eteenpäin; ei suinkaan riemusta, vaan karkoittaakseen yksinäisyydentunteen, joka oli kasvanut joka askeleella hänen lähdettyään Casalesta. Jätettyään Abbiategrasson poikkesi hän kovalta maantieltä niitylle, ihmetellen laitumella olevien nautojen tavatonta kokoa ja rehevyyttä. Hänen jalkansa olivat kivisellä tiellä käyneet perin aroiksi ja siksi hän tyytyväisenä heittäytyi nurmikolle erään pikku puron rannalla haukkaamaan illallista. Abbiategrassosta oli hän ostanut leipää ja juustoa.
Yht'äkkiä kuului puron toisella puolen olevalla kummulla kasvavasta metsiköstä äänekästä melua, ihmisääniä ja koirien haukuntaa, ruoskanläiskettä ja kahinaa. Sitten säntäsi metsästä ruskeapukuinen mies, joka juoksi puroa kohti kuin henkensä edestä. Hän oli avopäin ja hänen musta tukkansa liehui viuhkana tuulessa.
Hän oli jo ehtinyt puoliväliin purolle kun takaa-ajajat ilmestyivät näkyviin; kolme suurta verikoiraa, jotka pinkoivat minkä käpälistään irti saivat.
Vihdoin ratsasti metsiköstä miesjoukko, etunenässä tulipunaiseen ja hopeaan pukeutunut poika, joka usutti hurttia kimeällä äänellä. Hänen seuralaisistaan oli ehkä puolet hienoja herrasnuorukaisia, muut taas nahkapukuisia palvelijoita. Näistä pari kuljetti kytkyessä tempoilevia, ulisevia koiria. Aivan nuoren johtajan kintereillä ratsasti isokokoisella hevosella voimakas, mustapartainen mies, heilutellen ruoskaa kourassaan. Hän ei näyttänyt rengiltä enempää kuin hovimieheltäkään. Ilmeisesti hän oli jotakin siltä väliltä. Hänkin huikkasi ja läimäytteli ruoskaansa yllyttääkseen koiria tavoittamaan saaliinsa.
Kauhu siivitti pakenevan miehen jalat. Hän ehti puron rannalle kun hurtat olivat noin kymmenen metrin päässä, ja katsomatta taakseen heittäytyi hän päistikkaa veteen. Halkaisten voimakkaasti vettä ui hän yli, koirien yhä seuratessa.
Pelästynyt Bellarion riensi miesparkaa vastaan ja tarjosi hänelle kätensä auttaakseen häntä kuiville. Mies tarrautui käteen ja kovalla nykäyksellä kiskoi Bellarion hänet rannalle.
"Palkitkoon Jumala teitä, herra!" läähätti mies hartaasti. Hän lysähti polvilleen haukkoen henkeään ja vavisten. Samassa kapusi ensimmäinen koira rannalle ja sai heti Bellarionin tikarin kurkkuunsa.
Raivokas karjunta puron toiselta rannalta ei estänyt häntä tappamasta vielä toistakin koiraa. Raadot heitti hän puroon. Sillävälin oli kolmas hurtta jo päässyt maihin. Se karkasi äristen Bellarionin kimppuun, kiskoen hänet kumoon alleen. Nuorukainen nosti vaistomaisesti vasemman käsivartensa suojakseen ja iski tikarin koiran kurkkuun. Eläin kimposi taaksepäin ja Bellarion iski toisen kerran, tällä erää sydämeen. Koira lysähti kyljelleen veren pulputessa Bellarionin vaatteille. Hän nosti raskaan raadon päältään ja kompuroi hitaasti pystyyn, ihmetellen mitä nyt mahtaisi seurata.
Punapukuinen nuorukainen kirosi hirvittävästi. Hän keskeytti sadatuksensa vain mölistäkseen käskyn:
"Päästä irti koko liuta! Lähetä kaikki heidän kimppuunsa, Squarcia!"