Kookas mies oli jo tehnyt omalla vastuullaan jotakin muuta. Satulankoukusta oli hän ottanut väkipyssyn, tähdännyt ja laukaissut. Niin lähellä kuolemaa ei Bellarion ollut vielä koskaan ollut. Tällä kertaa pelasti hänet, vaikkakin tahtomattaan, sama mies, jota hän äsken oli varjellut koirien hampailta.
Mies oli nimittäin vähitellen päässyt jaloilleen ja aikoi taakseen katsomatta jatkaa pakoaan. Mustatukkainen Squarcia huomasi kuitenkin hänen aikeensa, heilautti asetta, joka oli ollut tähdättynä Bellarioniin, ja seuraavassa tuokiossa singahti nuoli miehen päähän.
Ennenkuin Squarcia ennätti lennättää toista nuolta, sai hän piiskansivalluksen kasvoihinsa ja punapukuinen nuorukainen huusi:
"Kautta Jumalan luitten! Kuka sinun käski ampua, elukka? Sanoin, että päästäisit koirat irti. Aiotko pilata leikin, sinä koira? Ajoinko minä häntä tänne saakka vain senvuoksi, että sinä ampuisit hänet?" Hän päästi mitä törkeimpiä sadatuksia ja käski uudelleen irroittaa koirat. Mutta Squarcia, johon eivät sadatukset tehonneet enempää kuin lyönnitkään, ehätti väliin.
"Tahtooko teidän ylhäisyytenne, että tuo nuorukainen tappaa vielä pari koiraa entisten lisäksi, ennenkuin hänet taltutetaan? Hänellähän on ase."
"Hän surmasi koirani. Koirat hänelle myös kostakoot." Bellarion ymmärsi, mikä hänen kohtalonsa oli, jos yrittäisi paeta. Hän pelkäsi, ja kauhistui samalla noita miehiä, jotka metsästivät ihmisiä kuin villejä eläimiä. Vaikka äsken surmansa saanut poloinen olisi ollut syypää mihin rikokseen hyvänsä, oli rangaistus kuitenkin epäinhimillinen.
Muuan rengeistä puhutteli Squarciaa, ja tämä kääntyi nuoren isäntänsä puoleen.
"Checco sanoo, että tuolla alempana on kahlaamo, herra herttua."
Puhuttelusana hämmästytti Bellarionia. Oliko tuo kiljuva, sadatteleva poika, joka puhui kuin tallirenki tai porttola vieras, oliko hän herttua? Milanon herttua? Bellarion muisteli niitä juttuja, joita hiljan oli kuullut tämän kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen julmuuksista.
Neljä renkiä karautti kahlaamoa kohden ja vastarannalta kajahti
Squarcian ääni: