"Koetappas astua askeltakaan, nulikka, niin toimitan sinut luojasi eteen."
Hevoset kahlasivat matalan paikan yli ja Bellarion vartosi, muistaen nyt, että Milanon todellinen hallitsija oli Facino Cane. Hän päätti vielä kerran käyttää tuota nimeä apunaan.
Renkien aikoessa käydä häneen käsiksi ilmoitti hän olevansa Facinon poika ja käski heidän tuumia päänsä ympäri, ennenkuin koskisivat häneen. Mutta vaikka hän olisi sanonut olevansa Rooman paavin poika, eivät nämä raa'at veitikat olisi olleet millänsäkään. He tottelivat vain Squarciaa, eikä heillä ollut enempää älyä kuin kytkyessä tempovilla koirilla. He sitoivat nahkahihnan hänen oikeaan ranteeseensa ja sitten oli hänen seurattava. Hän ei pannut vastaan, koska huomasi vastustuksen hyödyttömäksi. Kahlaamon syvimmällä kohdalla nousi vesi hänen vyöhönsä asti ja lisäksi pärskyttivät hevoset hänet yltäkin märäksi. Verisenä ja vettä valuenkin säilytti hän arvokkuutensa joutuessaan nuoren herttuan kanssa vastakkain.
Gian Maria oli vastenmielisen näköinen. Hänen merkillisen puolivalmiit kasvonsa olivat kuin ennenaikojaan syntyneen lapsen, kooltaan vain suuremmat. Varreton nenä törrötti leveänä punaisessa naamassa ja aivan sen alla paisuivat muodottomat, suuret, punaiset huulet. Vaaleat rengassilmät tuntuivat pullistelevan päästä, otsa oli matala ja taaksepäin kalteva, leuka melkein olematon. Isältään oli hän perinyt ainoastaan kullanpunaisen tukkansa.
Bellarion tuijotti rumilusta kuin lumottuna. Herttua rypisti otsaansa.
"Jopa on julkea lurjus! Tiedätkö, kuka olen?"
"Otaksun, että olette Milanon herttua", vastasi Bellarion. Hänen äänessään oli ylenkatsetta.
"Oho, vai otaksut? Olet siitä vielä varmakin, ennenkuin eroamme.
Otaksuitko samaa tappaessasi koirani?"
"En kuvitellut ruhtinaan tuolla tavoin metsästävän inhimillistä olentoa."
"Mitä sanot, koira?"