"Teidän ylhäisyytenne siis tuntee minut!"
"Ettäkö tunnen sinut, pölkkypää?"
"Lausuittehan nimeni, Cane." [Cane (it.) = koira. — Suom.]. Näin hän jälleen käytti hyväkseen tuota nimeä, josta jo aiemmin oli hänelle ollut paljon apua. "Olen Bellarion Cane, Facino Canen poika."
Muuan silkkiäismarjan värisessä samettipuvussa koreileva, nuori, hyvännäköinen mies, joka kannatteli ranteeseensa kiinnitettyä metsästyshaukkaa, ohjasi mustan hevosensa lähemmäksi, ja tarkasteli tuhruista ryysyläistä suurella mielenkiinnolla.
Herttua kääntyi uteliaan nuorukaisen puoleen ja kysyi:
"Kuulitko, mitä hän sanoi, Francesco?"
"Kyllä, mutta en tiennyt, että Facinolla on poika."
"Äpärä, kenties. Eipä mitään." Hänen ilkeille kasvoilleen levisi ruma virnistys. Bellarionin henkilöllisyyden toteaminen lisäsi vain rääkkäyksen viehätystä. Gian Maria Viscontin mustassa sielussa kyti sammumaton viha jaloa holhoojaa kohtaan. "Vapauttakaamme Facino tästä kiusallisesta painajaisesta. Takaisin, koko joukko! Järjestykää riviin pitkin rantaa."
Seurue hajaantui estääkseen Bellarionia pääsemästä pakoon.
Vapisuttava pelko valtasi nuoren miehen. Hän oli ampunut nuolensa, osaamatta maaliin. Nyt oli hän avuttomana tuon ihmishirviön käsissä. Herttuan käskystä irroitettiin hihna hänen kädestään ja hän oli vapaa.