"Hei, lurjus", kiljui herttua. "Alahan laputtaa." Hän käski Squarcian päästää irti kaksi koiraa.
Squarcia vapautti kaksi koiraa erään rengin pitelemästä kytkyestä, tarttui kumpaistakin kaulanauhaan ja polvistui niiden väliin, laskeakseen ne irti herttuan määrätessä.
Bellarion ei liikahtanut paikaltaan. Kauhun lamauttamana seurasi hän näitä valmisteluja, tuskin käsittäen niiden tarkoitusta. Hän ei tiennyt, että suuri metsästäjä Bernabo Visconti oli jättänyt intohimonsa perinnöksi pojanpojalleen, joka ei kuitenkaan tyytynyt hirviin tai villisikoihin, vaan vaati jalompaa riistaa. Herttuan metsästyskoiria syötettiin ihmislihalla.
"Haaskaat aikaa", marisi herttua. "Tuokion kuluttua lasken koirat irti. Lähde juoksemaan niinkauan kuin sinulla on aikaa. Jos oikein ponnistat, pelastavat ehkä kinttusi kalliin henkesi." Hän nauroi niin että kuola tippui suupielistä. Ehkä uhrille annettu valheellinen toivonkipuna pidentäisi edessä olevaa nautintoa.
Valjuna ja kauhusta puolikuolleena Bellarion vihdoin kääntyi ja säntäsi kuin hullu metsää kohden. Herttuan eläimellinen nauru kajahteli hänen korvissaan. Ja äkkiä nousi jokin nuorukaisen sisimmässä kapinaan. Tämä ei ollut miehen arvolle sopivaa. Kuristaen pelkonsa hän pysähtyi ja pyörähti ympäri.
Herttua, joka huomasi huvin loppuvan lyhyeen, kirosi raivokkaasti.
"Kyllä hän vielä juoksee, teidän korkeutenne, jahka irroitan koirat", jupisi Squarcia.
"Laske irti, siis."
Koirat syöksyivät nuolina kohti Bellarionia, joka seisoi kuin jähmettyneenä, tukka tuulessa hulmuten. Hän tunsi voivansa pahoin ja oli melkein menettää tajuntansa. Ei kättäänkään hän nostaisi suojaksi. Karatkoot hänen kurkkuunsa, nuo hurtat, sitä pikemmin päättyisi kidutus.
Hän ummisti silmänsä ja voihkaisi. "Jeesus!" Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, rukoillen koneellisesti: "Sinun käsiisi, Herra…"