Koirat tulivat. Ei tapahtunut mitään. Niiden kiivaat loikkaukset hiljenivät hölkäksi. Ne nuuskivat ilmaa, lähestyivät häntä, haistelivat, työnsivät kuononsa ruohoon ja ilmaisivat kiemurrellen alistumistaan ja mieltymystään.
Herttuan seurueesta kuului hämmästyneitä huudahduksia. Ihmetellen aukaisi Bellarionkin silmänsä. Hän katseli koiria, jotka matelivat hänen jaloissaan. Jumala oli tehnyt ihmeen.
Näin ajattelivat monet muutkin tapauksen näkijöistä. Raaka Squarciakin, joka oli jäänyt polvistuneena katsomaan koirien lähtöä, nousi nyt, lausuen hartaasti: "Ihme on tapahtunut." Hänen äänessään oli pelkoa.
Herttua vain kurtisti otsaansa ja sadatteli. Hän ei pelännyt ihmisiä eikä Jumalaa.
"Katsotaanpa, mikä ihme tämä on!" huusi hän. "Päästä irti vielä kaksi koiraa, sinä nauta."
"Teidän korkeutenne…" vastusteli Squarcia.
"Päästä irti kaksi koiraa, tai teen ihmeen sinunkin kanssasi!"
Squarcia pelkäsi herttuaa enemmän kuin mitään muuta, ja vapisevin sormin täytti hän isäntänsä käskyn. Herttua itse usutti eläimet Bellarionin kimppuun, sivaltaen niitä ruoskalla.
Kävi samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Kaikki muut, paitsi Bellarion, hämmästyivät jälleen. Bellarion oli äkkiä käsittänyt, mistä koirien käytös johtui. Hän ei enää pelännyt, päästettiinpä koiria irti miten monta hyvänsä.
"Laske irti Messalina", käski herttua melkein tikahtuneella äänellä, suu vaahdossa.