Squarcia pani vastalauseensa. Haukkaa pitelevä nuori mies arveli, että tässä ehkä oli noituutta, ja pyysi herttuaa olemaan varovainen.
"Päästä irti Messalina!" toisti herttua vielä raivokkaammin.
"Vastatkoon teidän korkeutenne seurauksista", huusi Squarcia, ja vapautti isäntänsä kiukkuisimmin hurtan. Bellarion oli kumartunut taputtelemaan koiria, jotka hypähdellen ja haukkuen osoittivat ystävyyttään. Ja kun Messalina seurasi niiden esimerkkiä, oli jo suurimpienkin epäilijäin uskottava. Seurue jakaantui kahtia — toiset puhuivat ihmeestä, toiset pitivät Bellarionia noitana. Herttuassakin heräsi hienoinen pelko. Tässä olivat epäilemättä joko Jumalan tai pirun sormet pelissä.
Hän kannusti hevostaan. Muut seurasivat. Kun Bellarion näki heidän pelokkaat ilmeensä, purskahti hän nauruun. Pitkällisen kauhun jälkeen tuli väkisin vastavaikutus. Hän tajusi, etteivät Squarcia tai rengit voisi koskaan käsittää mitään luonnollista selitystä äskeisen tapahtumaan.
"Mitä peliä sinä pidät, lurjus?" kysyi herttua, jonka Bellarionin pilkkanauru sai epäluuloiseksi. "Millä tempulla sinä selvisit tästä?"
"Tempulla?" Bellarion oikaisi ryhtiään. Hän päätti pysyä salaperäisenä ja vastasi sanansutkauksella "Sanoinhan, että olen Cane. Koira ei syö koiraa. Muuta noituutta tässä ei ole."
"Veruke", tuumiskeli Lonate, kaunis, nuori mies, ääneen.
Herttua heitti häneen kärsimättömän silmäyksen. "Niinkuin en sitä ymmärtäisi!" Hän kääntyi Bellarioniin: "Tämä on joku temppu, sinä lurkki. Jumalauta! Pidätkö minua narrina? Mitä sinä teit koirille?"
"Voitin ne puolelleni."
"Niin, niin, mutta miten?"