"Miten? Tietääkö kukaan, miksi eläin kiintyy johonkuhun? Päästäkää irti vielä loputkin koiristanne. Ne nuolevat kättäni, jokikinen. Koirilla on merkillinen vaisto, jota ei ole suotu joka miehelle."
"Vaisto? Mitä ne vaistosivat?"
Bellarion nauroi jälleen vastatessaan: "Ah, kukapa sen sanoo?"
Herttua karahti punaiseksi. "Leukailetko, hölmö?" Taikauskoinen Lonate kosketti hänen käsivarttaan. Herttua pudisti pois käden. "Saat vielä ilmaista salaisuutesi, kautta hostian!" Hän ärjäisi töllistelevälle Squarcialle: "Kerää koirat ja sido tuo nulikka. Lähdemme."
Herttua ratsasti matkoihinsa hovimiehineen, jättäen rengit täyttämään määräystä. Squarcian tehtäväksi jäi valvoa, ettei mitään lyöty laimin. Hän vihelsi koiria ja käski muutaman rengin kytkeä ne. Sitten hän arasti lähestyi Bellarionia.
"Kuulitte hänen korkeutensa määräyksen", virkkoi hän ikäänkuin anteeksipyytäen.
Bellarion ojensi ranteensa ääneti. Herttua seurueineen oli jo ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle.
"Herttua käski", syytteli mustatukkainen. "Minä olen vain herttuan palvelija." Ja kumartuen hiukan sitoi hän löyhästi hihnan Bellarionin ranteitten ympäri. Hän pelkäsi, eikä tahtonut vihoittaa nuorukaista.
"Voitte olla vakuutettu sitä", kuiskasi hän sitten, silmäiltyään ympärilleen ja huomattuaan, etteivät rengit voineet kuulla, "että hänen ylhäisyytensä Biandraten kreivi saa tiedon tästä heti kun olemme päässeet Milanoon."
II luku.