Facino jatkoi: "Oliko luostarin rauha parempi kuin maailman levottomuus? Eikö vääryyksien oikaisemisessa olisi paljon tekemistä? Eivätkö työ ja taistelu olleet jokaisen miehen asia?"
Bellarion huokasi jälleen. Facino, joka tarkkasi häntä melkein nälkäisellä ilmeellä, pitkitti:
"Eikö se, joka sulkeutuu kammioon pelastaakseen sielunsa, ole miehen kaltainen, joka kaivoi talenttinsa maahan?"
Hän kehitteli hetken tätä ajatusta ja siirtyi sitten kertomaan taisteluista ja kansojen vapautuksista. Hän oli voitokkaana päällikkönä ollut mukana lukuisilla sotaretkillä ja hänen muistelmansa tarjosivat mitä mielenkiintoisinta kuultavaa. Bellarion teki silloin tällöin jonkin huomautuksen, osoittaen hämmästyttävän terävää käsityskykyä kun Facino antautui selittämään jotakin strateegista tai taktillista tehtävää. Näin solmittiin uusi side heidän välillään.
Syvällä jossakin sielunsa sopukassa tunsi Bellarion kummallisen halun orastavan. Hänen oli vietävä Montferratin ruhtinattarelta saamansa tehtävä päätökseen. Tuo ajatus oli vielä tällä hetkellä kuin unelma, utuinen ja epämääräinen. Mutta jos hän astuisi sisään ovesta, jonka Facino hänelle niin auliisti avasi, silloin toteutuisi varmasti tuo haave.
He keskustelivat Facinon asunnon pylväskäytävässä. Facino ja hänen puolisonsa istuivat nojatuolissa, Bellarion taas nojasi selkänsä solakkaan pilariin. Aurinko paistoi pihalle, jolla tähän aikaan päivästä ei näkynyt ketään. Bellarionilla oli yllään Facinon lahjoittama upea puku. Lyhyttä tunikkaa kiristi sinipunainen nahkavyö ja tukka lainehti pehmeänä ja kammattuna niskassa. Hän oli kerrassaan komean näköinen siinä seisoskellessaan, ja kreivitär, joka katseli häntä hieman väsyneillä sinisillä silmillään, ajatteli itsekseen, ettei tuo uljas nuorukainen sittenkään voinut olla Facinon poika, niinkuin joku juorukello jo oli ehtinyt väittää.
"Herra kreivin neuvo on viisas", huomautti hän. "On aivan ilmeistä, ettei teitä ole tarkoitettu luostariin."
Tämä kaunis nainen oli vasta kolmissakymmenissä, kooltaan keskimittainen ja sopusuhtainen. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin kissamaista, ja kissan toivat mieleen hänen vihertävät silmänsäkin, jotka tavallisesti hiukan uneliaina, mutta samalla rohkeina loistivat eboniittimustan tukan ympäröimissä vaaleissa kasvoissa.
Bellarion katseli häntä silmää räpäyttämättä ja tuo katse sai Tendan kreivin ylpeän tyttären kumman levottomaksi. Hän liikutti hitaasti viuhkaansa, siirtäen katseensa syrjään.
"Olisin naurettava, jos odottaisin enempiä kehoituksia", virkkoi
Bellarion.