"Olette sangen kohtelias, herraseni", vastasi kreivitär laiskasti hymyillen. Yhtä laiskasti hän nousi ja lisäsi: "Saat hyvän oppilaan, Facino."
Facino ryhtyi viivyttelemättä työhön. Tehtyään kerran päätöksen ei hän enää aikaillut. Jo seuraavana päivänä lähti hän vaimonsa, palvelijainsa ja Bellarionin kanssa Abbiategrasson metsästyslinnaan, ja täällä alkoi nyt nuorukaisen sotilaskasvatus, jota jatkui aina joulun seuduille. Unelman tuntu katosi ja Bellarion havahtui jälleen todellisuuteen.
Hän sai ensin ratsumiehen kouluutuksen, oppien hevosenhoidosta kaikki mitä opittavissa oli. Sitten seurasi aseharjoituksia, ankaraa työtä. Facino ohjasi itse häntä kaikessa, tosinaan rajusti ja maltittomana, mutta kuitenkin lopulta rajattoman kärsivällisenä. Miekkailun vaikean taidon, joka kysyy sekä voimia että näppäryyttä, hän oppi nopeasti, ennenpitkää kuontui hänestä myös oiva painija ja tarkka ampuja, saipa hän tutustua uuteen, peloittavaan aseeseen, tykkiinkin, jonka moraalinen vaikutus oli suurempi kuin sen todellinen teho. Muuan Facinon palveluksessa oleva sveitsiläinen kapteeni Stoffel opetti häntä käsittelemään pertuskaa, ja eräältä Soto-nimiseltä espanjalaiselta sai hän ohjausta tikaritaistelussa.
Samaan aikaan otti myös kreivitär hänet oppilaakseen. Joka ilta uhrattiin tunti tanssinopetukseen, ja välistä lähdettiin myös ratsain haukkametsästykseen Ticinon rannoilla humiseviin metsiin. Kreivitär oli Bellarionin mielestä liiankin innostunut tähän urheiluun.
Eräänä syksyisenä päivänä, tuulen tuodessa ensimmäisen viestin lumen asumasijoilta, olivat kreivitär Beatrice ja Bellarion muuatta saalistavaa haukkaa seuratessaan saapuneet pienen puron rantaan. Vaikka puro nyt olikin tulvillaan vettä, tunsi Bellarion paikan samaksi, jossa kerran oli joutua Gian Marian koirien revittäväksi.
Juuri heidän pysähtyessään iski haukka kolmannen kerran. Kahdesti oli riista, kaunis haikara, saanut väistetyksi, mutta tällä kertaa joutui se vainoojansa kynsiin ja molemmat linnut putosivat huimaa kyytiä alaspäin. Muuan rengeistä riensi syötti kädessä vangitsemaan haukkaa ja pelastamaan saalista.
Äänettömänä katseli Bellarion kreivitärtä, joka melkein lapsellisella ihastuksella ilmaisi tyydytyksensä haukan saavutuksen johdosta.
"Mainio isku! Mainio isku!" hoki hän, odottaen ilmeisesti Bellarioninkin suusta tunnustusta. Lopulta hän ei malttanut olla suoraan kysymättä: "Eikö ollutkin?"
Hajamielisesti Bellarion veti suutaan hymyyn. Kreivitär tuntui hänestä huvittavalta kiihkossaan.
"Ajattelin muuatta toista haikaraa, joka niinikään oli joutua haukan saaliiksi tällä paikalla." Ja hän kertoi herttuan koirista.