"Tämä on siis pyhää maata", virkkoi kreivitär hiukan uhitellen.
Bellarion ei välittänyt hänen sävystään, vaan jatkoi. "Ja tästä johtuivat ajatukseni muihin asioihin." Hän viittasi kädellään puron yli. "Tuota tietä tulin Montferratista."
"Miksi puhutte noin vihaisella äänellä? Teidän ei kaiketi ole tarvinnut katua tuloanne."
"Päinvastoin, olen kiitollinen. Mutta toivon jonakin päivänä voivani palata tuota samaa tietä suorittaakseni erään velan."
"Se päivä ei toki liene koittanut vielä. Aurinko laskee jo, ja kotiin on melkoinen matka. Jos siis olette uneksinut loppuun, voimme kai lähteä paluumatkalle."
Kreivittären ääni oli hieman pureva ja Bellarion huomasi sen. Montferratin mainitseminen oli suututtanut kreivitärtä, vaikka Bellarion ei ymmärtänyt, minkä vuoksi. Karkoittaakseen tuon pahantuulisuuden hän jutteli innokkaasti heidän ratsastaessaan metsästyslinnaa kohti, ja yhtäkkiä sai hän tietää syyn kreivittären suuttumukseen. Tämä sanoi näet:
"Tarkoitatteko jättäneenne sydämenne Montferratiin?"
"Sydämeni?" Nuori mies katseli häntä ihmetellen ja nauroi. "Eräässä mielessä kyllä. Jätin sinne vyyhden, joka vielä on selvittämättä. Jos se merkitsee sydämen jäämistä sinne, niin…" Hän vaikeni.
"Joku Perseus ja Andromeda-juttu! Ritaritarina! Ah, teillä on joku lemmenseikkailu siellä."
"Miksi olette niin katkera, rouva?"